miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.