A second blog / Toinen blogi

I created a new blog in which I will go through a 7 year process of daily writing to deconstruct the patterns I have been taught to live as and to reassemble myself. A part of it will consist of self-forgiveness, what I've been publishing in this blog as well. I decided to create a blog for that purpose only and keep this one for possible other writings. Feel free to follow both if you're interested.

http://thespianjourney.blogspot.fi/

Loin uuden blogin, jossa tulen käymään läpi seitsenvuotisen jokapäiväisen kirjoittamisen prosessin. Prosessin aikana tulen käymään läpi mielen mallit ja rakenteet, jotka olen omaksunut ja oppinut, pästämään niistä irti ja kokoamaan itseni uudelleen. Osa prosessia on itseanteeksianto, jota olen jonkin verran julkaissut myös tässä blogissa. Päätin jättää tämän blogin mahdollista muuta kirjoittelua varten ja pitää prosessikirjoittamisen omassa tilassaan. Molempia saa lukea.

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

uberrima fides

What is a faithful heart?

To be full of faith. To have a heart full of faith. What is faith?

Belief, trust, hope. Believing without proof? Trusting something to happen; knowing without information. Isn't that also called intuition? But intuition also involves feelings: "feeling" whether something is ok or not. How is intuition linked with faith?

But faith can also mean full-on confidence, absolute trust. "Complete trust or confidence in someone or something", says my dictionary. I've felt absolute trust only a couple of times. While I was traveling alone in Europe for a month without a plan, I had absolute trust in life and the world. I had absolute trust in humanity. I had absolute trust in myself.

I have never felt absolute, unquestioned trust in a fellow human being (let alone an animal). My family gets very close to that based on the bond of unwavering love alone, but I'm not sure if they can ever reach a deep enough state of unattachedness for me to have absolute trust in them. To be as trustworthy as life, the perfect organism itself, requires the ability to fully know yourself, to perceive yourself from outside of you, I think.

Does this mean I have never really trusted anyone? Should I have? How can I have trusted myself two years ago, when only now am I beginning to feel like I know myself? It must have not been trust in the first place. What was it then? Foolishness? A distorted view of myself? Or: seeing the good in me, seeing my potential, and having hope, faith in myself?

"The purity of a faithful heart is chaste as the icicle curded by the frost from driven snow: 'twill bear no blemish."

It will bear no blemish. "Chaste".

If a faithful heart is such that has absolute trust and is full of it, what makes it so pure? What does trust purify and why? Trust may be the purifier of all that is hidden: intentions, emotions, hopes and fears, all underlaying mechanisms. Trust requires openness. That which is open cannot hide what it contains.

I don't mean that, when having trust in the world, the world should open up to you; it's you who should open up to the world. This is me as I am in this moment, bare and shameless, present and absolute. Like attracts like, and the world will open up.

Trust also attracts those who exploit, as light attracts shadow. The only way for light to stay light is to not become the shadow. Is that unstainability as true with pureness of heart? It's either black or white, light or shadow. The pureness either is or it isn't.

How does one keep one's heart pure or purify one that has been blemished? How to protect oneself from exploiters? Does that have something to do with faith? Is trust in everything the greatest protection? Against what, exactly?

My intuition tells me that the human kind ought to have absolute trust in itself, within itself. How to make such a grand vision reality? Up until now I've been trying to get there by building trust in myself and every one I encounter. Is that enough? I want to do more, but is that just impatience in me speaking?

Words, take her with you / somewhere beyond time

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisella meta-tasolla. Hirveä määrä hajanaisia ajatuksia ja havaintoja lentelee ohi enkä saa mistään otetta. Jos yrittäisi nyt jäsennellä. Josko teksti auttaisi. Auttaisiko sanat, vaikka lauseet on rampoja? Mulla on pää yhtä jumissa kuin tämä kroppani, johon on juuri nyt kiinnitettynä sydämen sykettä vuorokauden ajan mittaava masiina, tarralappuja ja antureita pitkin rintakehää ja remmi kehon ympäri ja mötkäle kyljellä, äh, öh, ei ihme ettei sujunut laulutunti kun keho on kuin sidottu. Ja tämä sama ällöfiilis myös päässä. Kuin tarpoisi suossa. Kaiken lisäksi mut pistettiin hengittelemään jotain keuhkolääkettä, joka aiheutti päänsäryn. Vai aiheutanko senkin itse kaikella stressaamisellani? HMM. It's all your fault and you know it.

Haluaisin haastaa itseäni älyllisesti jotenkin pidemmälle, mutta pelkään kyynistyväni sen seurauksena. En halua kyynistyä. Miksen? Koska kyynikot on ikäviä ja onnettomia. Koska on minulle itselleni miellyttävämpää olla optimisti. Pidän siitä valoisan feelgood-hipin roolista. Olen tosin unohtanut pukea sen päälleni viime aikoina, se on tainnyt mennä vanhaksi. Mikä on roolia ja mikä ei? Missä menee maskin raja? Kuka on minä? Missä mun tietoisuuteni on, ja mikä on sen luonne? Tyhjä? Ei-mikään? Entä jos haluankin olla Kaikki?

Eilen koin hetkellisesti olevani oikeasti läsnä omassa kehossani, tai, jotenkin tunsin oman tietoisuuteni juuri tässä hetkessä, hyvin selkeästi ja elävästi. En muista olenko milloinkaan kokenut sellaista; olen saattanutkin, mutta sitten olen vain unohtanut miltä se tuntuu. Muistaminen. Elämä on muistamista, pala palalta. Olen yrittänyt tänään palata samankaltaiseen pysähtyneisyyden tilaan aina hetkittäin, palata omien silmieni taakse muiden silmien takaa.

Istuin yksin kahvilassa ja kuuntelin viereisten pöytien keskusteluja, kuinka kukin aivan huomaamattaan rakensi omaa todellisuusfantasiaansa tarkoin lasketuin siveltimenvedoin. Minun arvomaailmani perustuu tälle trivialiteetille, eikö sinunkin, saanhan sinulta vahvistuksen omille kulisseilleni, jatketaanhan niin kuin ennenkin.

Jollekin on näemmä myös normi, että parisuhteessa painostetaan ja rajoitetaan toista. "En jaksanut lähteä baariin, joten pakotin sen jäämään mun kanssa kotiin." Ja se on ihan ok ja fine ja ymmärrettävää ja hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Kukaan ei älähdä. Eletään taas läpi niitä satuja, joissa roolit on selvät ja muuttumattomat, kaiken saa vaatia mitään antamatta, tarinan lopetus on jo päätetty. Pahinta on suunnitella liian pitkälle. Kaikessa.

En halua yhtään ainutta kaavaa ohjailemaan päätäni ja käytöstäni, haluan löytää sen tabula rasa -fiiliksen, haluan takaisin siihen. Onnistuuko se, jos vain kysyn tarpeeksi kysymyksiä? Välillä tuntuu etten kysy enää oikeita kysymyksiä, vaikka joskus osasin. Voi maailmantuska ja ahdistus ja todellisuus joka on ja ei ole. Ehkä alan vain uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan todellisuus on vain se, minkä näen; luon sen itse "silmieni" eteen koko ajan. Muuta maailmaa ei ole. Kaikki on unta. Oletteko te muut mielestänne olemassa? Mistä sen tiedätte?

En halua päästää itseäni liian helpolla. En halua haasteetonta elämää. En halua ympärilleni haastamattomia ihmisiä. Pelkään, että päästän samalla irti onnellisuudesta; että jos vaadin jatkuvasti olemassaoloa mukavuusalueen rajoilla, onnellisuus lakkaa olemasta. Vaan entä jos siellä odottaakin jokin aivan toisenlainen onnellisuus tai palkitsevuus? Mistä tiedät jos et kokeile? Mitä on onnellisuus, joka perustuu helppoudelle? Onko se pumpulielämää? Onko se päiväunissa elämistä? Iskeekö sieltä jonain päivänä tyhjyys vastaan kuin märkä pyyhe vasten kasvoja? Vai onko tyytyminen todella parasta mahdollista onnea?

Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisia asioita läpi, mutta paljon pienemmällä skaalalla. Tämä on pelottavaa. Olemassaolon perusta jyrisee. Eilen istuin bussissa hermoromahduksen saatuani ja ajattelin että paskat kaikesta, jätän kaiken ja jokaisen taakseni ja vain lähden jonnekin. Ulkomaille. En suunnitellut sitä sen pidemmälle. Vain lähtemisen, jättämisen, irroittamisen tunne oli läsnä. Tartun siihen vielä.

"Why this frightened part of me..."

"... that's fated to pretend?"

Eksistentiaalinen immateriaalis-abstrakti mitäihmettäteenelämälläni -kriisi. Miten tällaiseen etsii vastauksia? Olen muutaman päivän ajan tehnyt keikkatyötä, joka suo minulle mahdollisuuden pyöritellä tuntikausia omia ajatuksia päässäni ja lukea suuret määrät kirjallisuutta, ja yhdistettynä yhteishakujen alkamisajankohtaan ja yleiseen päämäärättömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen se on osoittautunut aika hajottavaksi. Mahdollisesti hyvällä tavalla, ken tietää, nyt vaan täytyisi ottaa tästä kaiken pirstaloitumisesta ja kyseenalaistamisesta irti jotakin.

Ongelma 1: Onko parempi tehdä sitä, mitä haluaa, kuin sitä, mistä olisi hyötyä? Onko näissä loppujen lopuksi mitään eroa; saako intohimo, tai vaikkapa vilpittömyys aikaan sen, että toiminnasta on hyötyä joka tapauksessa? Ovatko nämä toisensa poissulkevia? Miten löydän sen kombinaation, jolla saan hyödynnettyä osaamiseni ja intohimoni ihmiskunnan hyväksi?

Ongelma 2: Mikä on se intohimon tai innostuksen kohde, johon kannattaa alkaa panostaa? On jo huomattu, että kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Olisiko mahdollisuutta yhdistää useampaa, esim. musiikki, teatteri, opettaminen ja kirjoittaminen? Tai vaikka musiikki, leipominen ja terapia? Jos keksisinkin innovatiivisen yhdistelmän, mistä päästä sen ammattiosaamisen kartuttaminen kannattaisi aloittaa?

Ongelma 3: Olenko vain urautunut ajattelemaan kaiken opiskelun ja työnteon syklien kautta? Entä jos olisikin vain parempi rikkoa yhteiskunnan kaavat ja käytännöt ja perustaa omavarainen maatila, ottaa hippejä ruokapalkalla töihin ja elää hiljaiseloa luonnon helmassa? Jos vaikka rupeaisi kulkuriksi? Tai piiaksi? Ollapa vain maatalon emäntä ja lypsää lehmiä ja leipoa leipää. Miksi pitäisi ylipäänsä saada "toteuttaa itseään"; olisiko parempi keskittyä ruohonjuuritasolle ja rakentaa toimivampaa yhteiskuntaa vaikka tuottamalla peruspalveluita, tai jotain, EMMÄTIIÄ.

Hirveästi kysymyksiä enkä tiedä miten niitä lähestyisin. Apua. Kysymyspilvi säkenöi ja minä käännyn pois, suljen silmät, pelottaa liikaa. Mukavuusalueen rajat häämöttää. Vaan miten ottaa askelia sitä kohti, en tiedä, en tosissaan tiedä. Mitä tehdä kun oma itse (jaa mikä?) lukitsee itsensä piiloon?