These excuses / how they've served me well

A friend stayed over for one night. We had a good time talking and walking, preparing and sharing a proper feasty breakfast, and I enjoyed our conversations. It seems I was able to let go and talk a-plenty, as she is quite talkative / was on a talkative mood, but as another friend just challenged my experience of it being “special” or "unusual" I stopped to think about it a bit more. Was I trying to balance out the conversation by talking a lot even though I may have not been saying much of value? Was her talkativeness “allowing” me to be talkative as well? Is the “talkative me” the “real me” or the other way around? Was she just asking the right questions, pushing the right buttons, even if by accident? I wasn't talkative all the while, and we allowed silence to exist between us (which was awesome), but there were some conversations especially during the night where I noticed myself talking more than usual. Was I simply nervous? Trying to fill out holes I was spotting, trying to maintain an image I thought appropriate?

I'm not sure if asking these questions is getting me anywhere. How do I figure out what actually happened?

Breathe, stop, look around, be honest.

I enjoyed her company. There's a spirit of acceptance between us, as was during the camp where we met a little while ago; not one born out of neccessity, but out of caring and kindness. Perhaps it's just that: because of the spirit we created during the camp, I was less afraid of being judged, and thus defined her presence as something special, whereas in reality I am the one creating the experience of being judged and thus I have the power to stop it. I am able to stop it no matter who I'm with, so why be selective about it? Why not with everyone?

Self-forgivement followed:

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be afraid of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create myself the experience of being judged not realizing it is within my power as the creator to stop the experience.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create the fear of being judged ( = the fear of not being enough) based on my perception of status, bodily assets, sexual attraction, abilities, talent, wealth, and a whole lot of other images and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to percieve others as “more than” me and see myself as “less than” others and thus create the experience of being judged, ignoring the fact that we're all equal in value and that no one is “more” or “less”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to limit my expression according to my fear of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that talking less means more quality, value and insight, and that talking more means less quality, value and insight, when in fact the amount of words is a result of what happens within the person before the words are said, not the other way around.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to label people as “safe” and “unsafe” according to how much I limit myself around them, not realizing that it is my responsibility to set myself free, not theirs.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not assist others to set themselves free by setting myself free as an example; in this I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame my limitations on those around me instead of realizing I am limiting myself; in this, I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that by clinging to our limitations we don't only limit ourselves but we also limit all others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that as I name the fear of not being enough “the fear of being judged”, I'm putting all the blame and responsibility of that issue on others instead of carrying the responsibility myself.

I commit myself to assist and support myself to walk my process and thus consequently assist and support all others as well.

I commit myself to stop, breathe and redirect myself whenever I notice myself within the fear of not being enough, as well as all other fears.

I commit myself to carry my responsibility as the creator of my experience.

I commit myself to carry my responsibility as a part of the human kind by living my life into and as an example, realizing that every action and non-action affects this reality that is shared by us all.

I commit myself to free my expression by facing, breathing through and dissolving my fears.

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.