tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

Words, take her with you / somewhere beyond time

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisella meta-tasolla. Hirveä määrä hajanaisia ajatuksia ja havaintoja lentelee ohi enkä saa mistään otetta. Jos yrittäisi nyt jäsennellä. Josko teksti auttaisi. Auttaisiko sanat, vaikka lauseet on rampoja? Mulla on pää yhtä jumissa kuin tämä kroppani, johon on juuri nyt kiinnitettynä sydämen sykettä vuorokauden ajan mittaava masiina, tarralappuja ja antureita pitkin rintakehää ja remmi kehon ympäri ja mötkäle kyljellä, äh, öh, ei ihme ettei sujunut laulutunti kun keho on kuin sidottu. Ja tämä sama ällöfiilis myös päässä. Kuin tarpoisi suossa. Kaiken lisäksi mut pistettiin hengittelemään jotain keuhkolääkettä, joka aiheutti päänsäryn. Vai aiheutanko senkin itse kaikella stressaamisellani? HMM. It's all your fault and you know it.

Haluaisin haastaa itseäni älyllisesti jotenkin pidemmälle, mutta pelkään kyynistyväni sen seurauksena. En halua kyynistyä. Miksen? Koska kyynikot on ikäviä ja onnettomia. Koska on minulle itselleni miellyttävämpää olla optimisti. Pidän siitä valoisan feelgood-hipin roolista. Olen tosin unohtanut pukea sen päälleni viime aikoina, se on tainnyt mennä vanhaksi. Mikä on roolia ja mikä ei? Missä menee maskin raja? Kuka on minä? Missä mun tietoisuuteni on, ja mikä on sen luonne? Tyhjä? Ei-mikään? Entä jos haluankin olla Kaikki?

Eilen koin hetkellisesti olevani oikeasti läsnä omassa kehossani, tai, jotenkin tunsin oman tietoisuuteni juuri tässä hetkessä, hyvin selkeästi ja elävästi. En muista olenko milloinkaan kokenut sellaista; olen saattanutkin, mutta sitten olen vain unohtanut miltä se tuntuu. Muistaminen. Elämä on muistamista, pala palalta. Olen yrittänyt tänään palata samankaltaiseen pysähtyneisyyden tilaan aina hetkittäin, palata omien silmieni taakse muiden silmien takaa.

Istuin yksin kahvilassa ja kuuntelin viereisten pöytien keskusteluja, kuinka kukin aivan huomaamattaan rakensi omaa todellisuusfantasiaansa tarkoin lasketuin siveltimenvedoin. Minun arvomaailmani perustuu tälle trivialiteetille, eikö sinunkin, saanhan sinulta vahvistuksen omille kulisseilleni, jatketaanhan niin kuin ennenkin.

Jollekin on näemmä myös normi, että parisuhteessa painostetaan ja rajoitetaan toista. "En jaksanut lähteä baariin, joten pakotin sen jäämään mun kanssa kotiin." Ja se on ihan ok ja fine ja ymmärrettävää ja hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Kukaan ei älähdä. Eletään taas läpi niitä satuja, joissa roolit on selvät ja muuttumattomat, kaiken saa vaatia mitään antamatta, tarinan lopetus on jo päätetty. Pahinta on suunnitella liian pitkälle. Kaikessa.

En halua yhtään ainutta kaavaa ohjailemaan päätäni ja käytöstäni, haluan löytää sen tabula rasa -fiiliksen, haluan takaisin siihen. Onnistuuko se, jos vain kysyn tarpeeksi kysymyksiä? Välillä tuntuu etten kysy enää oikeita kysymyksiä, vaikka joskus osasin. Voi maailmantuska ja ahdistus ja todellisuus joka on ja ei ole. Ehkä alan vain uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan todellisuus on vain se, minkä näen; luon sen itse "silmieni" eteen koko ajan. Muuta maailmaa ei ole. Kaikki on unta. Oletteko te muut mielestänne olemassa? Mistä sen tiedätte?

En halua päästää itseäni liian helpolla. En halua haasteetonta elämää. En halua ympärilleni haastamattomia ihmisiä. Pelkään, että päästän samalla irti onnellisuudesta; että jos vaadin jatkuvasti olemassaoloa mukavuusalueen rajoilla, onnellisuus lakkaa olemasta. Vaan entä jos siellä odottaakin jokin aivan toisenlainen onnellisuus tai palkitsevuus? Mistä tiedät jos et kokeile? Mitä on onnellisuus, joka perustuu helppoudelle? Onko se pumpulielämää? Onko se päiväunissa elämistä? Iskeekö sieltä jonain päivänä tyhjyys vastaan kuin märkä pyyhe vasten kasvoja? Vai onko tyytyminen todella parasta mahdollista onnea?

Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisia asioita läpi, mutta paljon pienemmällä skaalalla. Tämä on pelottavaa. Olemassaolon perusta jyrisee. Eilen istuin bussissa hermoromahduksen saatuani ja ajattelin että paskat kaikesta, jätän kaiken ja jokaisen taakseni ja vain lähden jonnekin. Ulkomaille. En suunnitellut sitä sen pidemmälle. Vain lähtemisen, jättämisen, irroittamisen tunne oli läsnä. Tartun siihen vielä.

miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

Unelmista

Kun aikoinaan luin Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan kanssa -trilogiaa ja poimin ajatuksen siitä, miten oman polkunsa luominen edellyttää myös sitä, että löytää itsestään sen kaikkein korkeimman tavoitteen, jota kohti luovia - sen kaikkein korkeimman kuvan itsestään, joka tuntuu sielussa asti - koin jokseenkin helpoksi niiden kuvien löytämisen. Toki se edellytti oikeanlaiseen mielentilaan vaipumista ja pitkällistä pohdiskelua ja fiilistelyä, mutta kuitenkin löysin ne kuvat, ja nykyäänkin yritän muistaa aina välillä hakea ne uudestaan, josko olisivat muuttuneet vielä kirkkaammiksi. Ne ohjaavat edelleen valintojani vieden minua askel askeleelta eteenpäin.

Myöhemmin keväällä hoksasin ensimmäisen kerran, että tässä on kyseessä myös sen motivaattorin hakemisesta, jota kutsutaan unelmiksi, kun kohtasin ihmisiä, joilla ei ollut unelmia. Se tuntui oudolta: etteikö muka olisi unelmia? Miten niin ei ole? Miten voi elää ilman sitä hurjaa imua, joka syntyy kun tietää kulkevansa kohti jotain suurta ja hohtavaa, itseään suurempaa, ja tietää ettei sinne pääsemisellä ole väliä, vain ainoastaan sinne vaeltamisella? En ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Joillakin ei ole mitään mikä vetäisi eteenpäin. Ei valoa tunnelin päässä, vain sama pölyinen polku päivästä toiseen, eikä tietoista kaipuuta muutokseen, vain sama ahdistus aina unen ja valveen rajoilla.

Havainto seurasi minua kesällä läpi uuden sosiaalisen piirin ja taas syksyllä uuteen, ja koko tämän ajan olen kohdannut uusia ja uusia unelmointikyvyttömiä ihmisiä. Toisaalta joku sanoi olevansa tyytyväinen: kun hän on aiemmin odottanut elämässään jotakin ja sitten saavuttanut sen, hän on vain asettanut uuden tavoitteen tilalle, joten hän kokee paremmaksi olla asettamatta tavoitteita lainkaan. Sinänsä loogista, mutta minun nähdäkseni mikä tahansa lyhyen tähtäimen tavoite ei ole unelma. Siinä ehkä useimmiten mennäänkin vikaan: ei uskalleta kaivaa tarpeeksi syvälle löytääkseen se kaikkein kaunein ajatus. Se nimittäin sattuu.

Elokuvan Fahrenheit 451 maailmassa kirjat on kauan sitten kielletty lailla, ja kun eräs hahmo kuulee pätkän kirjallisuutta, hän puhkeaa itkuun. Kysyttäessä syytä hän kertoo tunteneensa yhtäkkiä tunteita, jotka oli täysin unohtanut. Itsensä korkeimman ajatuksen löytämisessä on kyse juuri siitä. Unelmat ovat jo meissä kaiken sen seurauksena mitä olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut ja mihin meissä on potentiaalia kasvaa. Niiden löytäminen tarkoittaa kuitenkin myös omien pelkojensa ja heikkouksiensa kohtaamista, ja moni välttelee kärsimystä vaikka hautaansa asti, jos vain sopiva turruttaja löytyy. Itsensä tukahduttaminen on tänä aikana helpompaa kuin milloinkaan, kun voi valita naamion jos toisenkin, jonka taakse piiloutua, ja huijata itsensäkin uskomaan naamio todelliseksi.

Oletko koskaan itkenyt odottamatta katsoessasi elokuvaa, kuunnellessasi musiikkia, katsellessasi maisemaa, ihaillessasi rakastettuasi? Silloin olet todennäköisesti ollut lähimpänä sitä osaa itsestäsi, jota kutsun sieluksi. Sielu riemuitsee kauneudesta, ja se tunne on ihmiselle niin valtava, että se itkettää, sattuu, konkreettisesti tuntuu vihlovana voimana kehossa. Sille tasolle tulee löytää myös unelmia etsiessä. Ajatus ei ole tarpeeksi loistava, jos sen kauneus ei sokaise. Mitä sinä todella haluat olla? Jos unohdat kaikki maailman asettamat konkreettiset esteet ja hidasteet, missä näet että antaisit parastasi? Missä olisit onnellisimmillasi, tehden muut onnellisiksi? Keitä sinulla olisi ympärilläsi? Mikä saa sinut hehkumaan elämää?

Haluan ottaa tämän aiheen puheeksi ja aktiivisesti kysyä näitä kysymyksiä kanssaihmisiltäni, koska uskon tämänkaltaisen apaattisuuden antavan ihmisille tilaisuuden muun muassa vähätellä itseään, tyytyä keskinkertaiseen ja olla kokonaan ajattelematta - unissakävellä läpi elämänsä. Minne ihmiskunta voisikaan päästä, jos jokaisen sydämessä palaisi intohimo ja halu pyrkiä parhaimpaansa?

Jos jollakulla on esittää perusteluja omalle unelmattomuudelleen, kuulisin ne mieluusti. Minusta on vaikea ymmärtää miksi kukaan haluaisi elää siinä olotilassa.