Passive Progressive

I am going to try and identify all the ways I manifest passiveness. Passiveness is to abandon responsibility, give up control and to not act. Within the three stages of expression – thought, speech and action – I manifest passiveness in every one. I am a slow personality, yet that has nothing to do with passiveness – to be active is not to be hyperactive.

- I suppress myself a lot. I suppress my thoughts, not allowing myself to even think certain stuff. I suppress what I experience within myself by not allowing myself to speak it out loud – I hide – I fear the reaction I will rouse by expressing myself without hesitation, as I faced rejection and abandonment in my childhood. I suppress my actions even if I am able to deliver the word through the fear of consequences, as my actions have caused me to face rejection and abandonment during my teenage years.

- I am passive in decision making. I do take some control over my life, but in the end I always leave it up to something beyond me, be it an authority, god, the universe, someone else. Within this I do not realize I am everything as everything is equal, and that my life manifests what I actually do with it, not what I wait around for. The reason I've been standing still for years is the fact that I have not taken directive control over my life.

- I am passive in relationships. From within the fear of losing control I give up all control – from within the fear of losing someone I give up all control – from within the fear of ending up alone I give up all control. I suppress thoughts as I am afraid that they might lead to the end of a relationship, for example by being of a controversial nature (I fear thoughts that question the existence of the relationship or the basic foundation of it, as I fear it will lead to the conclusion that the relationship should end, when in fact all this could actually just strengthen it if faced); I suppress speech as I don't trust myself to be able to deliver my thoughts correctly, which would lead to misunderstanding and conflict and the relationship ending and me being alone; I suppress action as I fear failure and embarrasment and don't trust myself to not abuse myself because of failure.

- I am passive in public, unless overcome by emotion. Any situation that could happen on the “common ground” - streets, shops, public transport, libraries, etc. - is for me a passive one, unless an interaction within customer service, where as a customer I see it very easy for me to converse as if there were no boundaries. It is only an illusion – I have only met one salesperson that was willing to step out of her working character and discard all the norms of a buyer-seller-interaction (and within that situation, too, she was the one taking initiative). The illusion of comfort is very fragile and easily shattered. I haven't been deliberately breaking it, though, and within that inaction I have passively allowed the fakey norms to keep on existing. The passiveness of public interaction probably comes just from that, norms, the rules we ought to obey to keep the society from going into complete chaos (lol), and the fact that if one id afraid, it is very comfortable to stay within them. I have to go and face this in the flesh. I have been afraid, but I will be that no longer.

- I am passive within friendships. Most of the time I wait around for activities, suggestions and conversations within existing friendships. I'm also very passive in making new friends. Lately I have been facing the odd fears I have considering people I have met but am not familiar with, such as people I have not been “properly” introduced to. It has to do with social conventions of not knowing “where we stand” in relation to each other and the fear of possibly being “less than” the other.

- I am passive within certain social circles, such as my family. It is not complete passiveness and self-abandonment, but it does still exist on some level, as I have allowed its existence by explaining it with group dynamics and “different personalities” ( = bullshit). My family is the first and firmest validator of my “core personality”, which I have come to believe is fundamentally passive, and they are the ones that allow me to be that way and I fear I might even be rejected if I change. I'm not taking into consideration here the fact that I have already changed extensively and yet they accept me.

- I am passive with myself. Even though self-improvement has taken place, there are still many things about myself I have refused to face and continue to explain with a bunch of excuses. I still wait around for others to give me feedback so I could determine whether I'm going to the right direction or not, instead of deciding that for myself by myself. I am not doing things for myself but for others, and within this I constantly limit myself and my expression and slow down my progress.

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.

miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.

sillä se ei palaa milloinkaan

I have just read a 12-page thread about a dating sim starring pigeons and am actually waiting for an update. WHAT IS MY LIFE http://www.quartertothree.com/game-talk/showthread.php?t=67529

Haluaisin jonkun, jonka kanssa istua kahviloissa pelaamassa shakkia. Tai korttipelejä. Tai jotain. Tammea! Kadehdin hiukan kreikkalaisten kahvilashakkipapparaisten elämää. Ollapa eläkkeellä ja joutilas. Toisaalta on lähes sama asia olla työtön ja joutilas, ainakin taloudellisesti... Erona se, että kroppa on nuori ja vetreä. Pää sitäkin hölmömpi. Kumpi ompi parempi, suukko vaiko marenki? (Mi. Tä.) No wait, don't answer that.

Mulle on alkanut palautua usko omaan musikaalisuuteeni. Aina välillä hukkaan itseluottamuksen ja pidän itseäni paskana laulajana, lahjattomana muusikkona ja nuottikorvattomana tampiona, mutta kun teen sitkeästi töitä harjoittaakseni osaamistani huomaan kyllä jatkuvasti kehittyväni. Nyt on sellainen olo, että emmää ole toivoton. Jee! Eilinen keikka oli hyvä muistutus siitä, ettei tässä ole turhaan tehty töitä. Tiedostin myös, että hyvistä muusikkokumppaneista kannattaa pitää kiinni. Toimivat kokoonpanot ei kasva puissa, kuten ei ystävätkään, saati sitten molemmat samassa paketissa. Meistä saattaisi tulla jotain tosi kivaa! Siitä ajatuksesta syntyy lämmin höpsö kutina. Hih.

We got the beat

Koe-esiintyminen ei mennyt aivan putkeen: Heti ensimmäisenä oli liikuntaosio, jonka jälkeen pudotus, jonka jälkeen laulu- ja näyttelemisosiot. Karsiuduin heti alussa. En siis päässyt edes laulamaan. Tuntuu hirveän epäreilulta, vaikka ymmärrän kyllä hyvin, miksi tietynlaisissa produktioissa osa-alueet priorisoidaan juuri noin... Silti, äh, ne näkivät vain heikoimman puoleni, enkä saanut näyttää vahvinta osaamistani lainkaan. Turhauttaa!

Tiedän minkä tein pieleen ja pystyn jo nyt ottamaan opikseni muista hakijoista ja heidän käyttäytymisestään samassa tilanteessa, mistä saan antaa itselleni taputuksen olalle. Silti, silti, silti... Mua uhkaa lannistuminen ja masentuminen ja luovuttaminen, vaikka pari tuntia sitten olin vain tyytyväinen, että olin pitkästä aikaa saanut mentyä koe-esiintymiseen, ja huomannut olleeni siitä älyttömän innoissani, ja valmistautunut kerrankin kunnolla, ja saanut kaikesta tästä pontta seurata avoimia hakuja jatkossa tarkemmin ja jopa hakea keväällä uudestaan Lahteen musiikkiteatterikoulutukseen. Iskeekö pahin pettymys näin jälkijunassa?

Kävin kaupassa ja ostin uutta hyvää kallista teetä. Tulin kotiin ja söin hyvää ruokaa. Vaihdoin jalkaan kuivat villasukat. Kuuntelin sateen kuminaa peltikatolla. Sitten: katsoin Gleen kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson. THE IRONY. Koko viikon ennen tätä koe-esiintymistä olen ajatellut Rachel Berryä ja sitä, miten jotenkin hullusti se hahmo inspiroi minua yrittämään kovempaa, uskaltamaan unelmoida suuria asioita, tekemään paljon töitä... Että minua ei inspiroi jokin legenda kuten Barbara Streisand, vaan hahmo, jota inspiroivat legendat. Vaikka kyllä muakin inspiroi vanhat suuret tähdet, mä vaan opin niistä nykyviihteen kautta. Vähän kieroa ehkä. Anyway, tässä jaksossa Rachel ja Kurt hehkuttavat haavettaan päästä Broadwaylle ja New Yorkiin ja voittaa Tony-palkinto, ja kohtaavat sitten joukon itseään huomattavasti lahjakkaampia samanikäisiä nuoria, ja masentuvat täysin. He kuitenkin saavat toisistaan tukea ja pitävät kiinni haaveestaan. Kysymys kuuluu: Missä on mun vastaava BFF? Olen väsynyt aina vain psyykkaamaan itseäni yksin. Käyn aina kaikissa koe-esiintymisissäkin yksin. Kaipaan toisten ihmisten tukea, mutta näin kilpailuhenkisessä asetelmassa sellaista on todella haasteellista löytää. ARGH. Missä on mun Glee-posse?

Mutta! En alennu fraasiin "kohti uusia pettymyksiä", kuten joku sen sanoisi. Kohti uusia mahdollisuuksia, kenties. Sydän auki, silmät auki, taian välke silmissä.

Jahve Jahve, gimme some r-e-s-p-e-c-t

Tänään uskalsin pitkästä aikaa sanoa jehovantodistajaystävälleni suoraan, mitä ajattelin, ja tein sen ehkä hieman tylysti. Ehkä. Naamioin vitsiksi ja seurasi vaikea hiljaisuus. Hoksasin, että olen kiintynyt häneen niin paljon, että pelkään rikkovani ystävyyden olemalla kriittinen hänen elämänkatsomuksestaan, ja siksi olen jo pitkään kaunistellut sanomisiani... Tai jättänyt sanomatta asioita. Se ei kai ole hyvä. Kun kuitenkin olen aika usein tavalla tai toisella eri mieltä, tai hahmotan asiat eri tavalla. Ehkä mulla on vain taipumus muotoilla asiat niin kauniisti, etten hahmota ilmaisevani eriävän kannan? En tykkää olla karkea, välttelen sitä.

Tämänpäiväinen tilanne syntyi, kun luettiin joku pätkä Raamatusta, jossa - okei, en muista, lunttaan - puhutaan siitä, millaisiksi ihmiset muuttuvat "lopun aikoina": itserakkaiksi, rehenteleviksi, pöyhkeiksi ja niin edelleen (2. Tim. 3:1-5). Lopuksi käsketään välttää sellaisia ihmisiä. Ystäväni siinä oli jo jatkamassa johonkin muuhun aiheeseen, kun minun silmäni jatkoivat lukemista vielä seuraaviinkin jakeisiin, joita ei ollut "oleellista" lukea, ja siellä sanottiin: "Nämä [pahat ihmiset] näet tunkeutuvat koteihin ja kietovat valtaansa syntien rasittamia, monenlaisten oikkujensa riepottelemia naisparkoja, / jotka ovat aina alttiita uusille opetuksille mutta eivät voi koskaan päästä selville totuudesta." Minulta pääsi ääneen kysymys, että miksi "naisparat", miksei ihmisparat? Mitä tällä tarkoitetaan? Johon minulle yritettiin ensin vastata, että "naiset on empaattisempia ja siksi alttiimpia kaikille tollasille uusille, öö, jutuille, tiäks... tai siis ei, älä lue sitä, tai siis heh heh", johon naureskellen sanoin, että "Nii joo, 'lukekaa vaan nämä jakeet ja tulkitkaa ne kirjaimellisesti, mut älkää sit lukeko niitä seuraavia jakeita!' Heh."

Ja

sitten

kovin

hiljaista.

Mun mielestä on ihan okei kyseenalaistaa se, että tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti esimerkiksi kaikki ennustukset, mutta sitten ei huomioida tuollaisia kokonaisuuksia. Että yhtäällä hiotaan pilkkua ja toisaalla "eisilläniivväliä". Eikö? Olenko väärässä? PS. Vituttaa se, että myös jehovat näkee naisen miehelle alisteisena. Pirun luomismyytti ja kylkiluut ja kaikki se.

Arrrgh mikä on Raamattu kokonaisuutena? Yritin rippikoulussa, yritin kirkosta erottuani, yritän taas mut en vaan hahmota. Mutta etenen. Pitäisi ehkä lukea vain Mooseksen kirjat, koska niiden tarinat on lähimpänä sellaista kerrottua kansanperinnettä, joissa on yhteyksiä myös muihin mytologioihin (esim. tulvamyytti). Ne olisi historiallisesti ehkä kaikkein kiinnostavimpia, siinä missä Johanneksen Ilmestys on meditaatiomielessä tosi kiintoisa, ja Sananlaskut runousmielessä jännä, ja kaikki Uuden Testamentin kirjeet seurakuntien synnyn ja Raamatun tulkinnan ja pieleentulkinnan ja tulevan valtauskonnon sisäisen hajaannuksen alkusysäyksen kannalta aika jänskä.

Enough Jesus talk! Hare krishna salaam alaikum blessed be ja niin edelleen. Puhdistaakseni tämän patoumia synnyttävän ja negatiivista huomiota keräävän uskonnon vibat tästä tekstistä voin kertoa lyhyesti, että lueskelen parhaillaan pranic healing -opasta ja koen sen syventävän sopivasti osaamistani energiatyöskentelyn parissa. Lisäksi sorrun säännöllisesti kaikenkirjaviin haureuksiin. I be a sinner, no wait, enhän mä usko syntiin. Ha ha! Onpa vapaa olo!

Tänään aloin rajoittaa syömisiäni töissä, koska oikeus kaikkeen ruokaan työvuoron aikana ja tarve keksiä tekosyy istua alas ovat aiheuttaneet talvisen rasvakerroksen kerrostumista etenkin lantion seudulle. Sitten söin sämpylän - majoneesilla. :( Hävisin. Huomenna uusi yritys.