We got the beat

Koe-esiintyminen ei mennyt aivan putkeen: Heti ensimmäisenä oli liikuntaosio, jonka jälkeen pudotus, jonka jälkeen laulu- ja näyttelemisosiot. Karsiuduin heti alussa. En siis päässyt edes laulamaan. Tuntuu hirveän epäreilulta, vaikka ymmärrän kyllä hyvin, miksi tietynlaisissa produktioissa osa-alueet priorisoidaan juuri noin... Silti, äh, ne näkivät vain heikoimman puoleni, enkä saanut näyttää vahvinta osaamistani lainkaan. Turhauttaa!

Tiedän minkä tein pieleen ja pystyn jo nyt ottamaan opikseni muista hakijoista ja heidän käyttäytymisestään samassa tilanteessa, mistä saan antaa itselleni taputuksen olalle. Silti, silti, silti... Mua uhkaa lannistuminen ja masentuminen ja luovuttaminen, vaikka pari tuntia sitten olin vain tyytyväinen, että olin pitkästä aikaa saanut mentyä koe-esiintymiseen, ja huomannut olleeni siitä älyttömän innoissani, ja valmistautunut kerrankin kunnolla, ja saanut kaikesta tästä pontta seurata avoimia hakuja jatkossa tarkemmin ja jopa hakea keväällä uudestaan Lahteen musiikkiteatterikoulutukseen. Iskeekö pahin pettymys näin jälkijunassa?

Kävin kaupassa ja ostin uutta hyvää kallista teetä. Tulin kotiin ja söin hyvää ruokaa. Vaihdoin jalkaan kuivat villasukat. Kuuntelin sateen kuminaa peltikatolla. Sitten: katsoin Gleen kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson. THE IRONY. Koko viikon ennen tätä koe-esiintymistä olen ajatellut Rachel Berryä ja sitä, miten jotenkin hullusti se hahmo inspiroi minua yrittämään kovempaa, uskaltamaan unelmoida suuria asioita, tekemään paljon töitä... Että minua ei inspiroi jokin legenda kuten Barbara Streisand, vaan hahmo, jota inspiroivat legendat. Vaikka kyllä muakin inspiroi vanhat suuret tähdet, mä vaan opin niistä nykyviihteen kautta. Vähän kieroa ehkä. Anyway, tässä jaksossa Rachel ja Kurt hehkuttavat haavettaan päästä Broadwaylle ja New Yorkiin ja voittaa Tony-palkinto, ja kohtaavat sitten joukon itseään huomattavasti lahjakkaampia samanikäisiä nuoria, ja masentuvat täysin. He kuitenkin saavat toisistaan tukea ja pitävät kiinni haaveestaan. Kysymys kuuluu: Missä on mun vastaava BFF? Olen väsynyt aina vain psyykkaamaan itseäni yksin. Käyn aina kaikissa koe-esiintymisissäkin yksin. Kaipaan toisten ihmisten tukea, mutta näin kilpailuhenkisessä asetelmassa sellaista on todella haasteellista löytää. ARGH. Missä on mun Glee-posse?

Mutta! En alennu fraasiin "kohti uusia pettymyksiä", kuten joku sen sanoisi. Kohti uusia mahdollisuuksia, kenties. Sydän auki, silmät auki, taian välke silmissä.