Missä nyt mättää kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä? Jos universumin lakeihin on uskominen, mä olen kutsunut itse itselleni kaiken kohtaamani epäonnen, joten mistä ihmeestä tämä? Olinko liian helpottunut? Onnellinen, jopa? Ihan hetkellisesti tyytyväinen? Eikä tämä tällainen kitkeryys ole lainkaan minunlaistani, ei, en halua katkeroitua. Olen vain vieläkin shokissa. Ehkä siitä äärireaktiot. Emmätiä.
Eikä tätä paskamaisuutta ja pitkää raskasta poliisikuulustelujen ahdistavuuden täyttämää päivää pelasta se, että kotona huutaessani tyynyyn paniikkikohtauksen kourissa ajattelen, että tämä kaikki olisi vähemmän tuskallista jonkun sylissä. Turvattomuus on mulle edelleen se isoin mörkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti