Katsoin juuri Harry Potter and the Philosopher's Stonen ja itkin. Tämä ensimmäinen leffa on vielä suhteellisen hyvin ja rakkaudella toteutettu. Ei ole vielä sössitty sellaisia suht koht tärkeitä asioita niinku tapahtumien perimmäistä tarkoitusta. (Vaikka, okei, mua häiritsee vieläkin miksi Harryn vanhemmat kuvataan nelikymppisinä harmaantuvina professoreina, vaikka ne oli kuollessaan parikymppisiä nuoria nuoria voi niin nuoria tyyppejä, jotka oli varmaan yhtä hukassa kuin minäkin. Nyt ne näytti vaan tyypeiltä, jotka on päättäneet adoptoida mukulan kun oma kroppa ei enää lisäänny.)
Neville särkee mun sydämen aina. Ja Hagrid. Aaaah miten on onnistuttu saavuttamaan tuossakin sillisalaatissa se hahmojen ydin, se raakilemainen ihmismäisyys kaikessa rakastettavuudessaan. Yhtä elokuvakokemusta suurempaa siitä tekee se, että tietää mitä kenestäkin tulee, mistä ne on tulleet, mitä ne joutuvat vielä kokemaan ja kestämään. Tuossa ne on niin pieniä vielä. Ollapa lapsi jälleen. Huh. Tässäpä taas tätä sukupolvikokemusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti