On body issues

I've been writing this list of self-forgiveness all day. I think I could go on an on, and probably will as I'm not nearly done with the process here, but I guess this is a good chunk to start with.

----

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not accept the body I'm in, the tool through which I am present, participating in and manifesting life in this physical reality.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to refer to myself in the second person, to speak to myself as “you”, to separate myself from myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if my body is the way it is – whatever it happens to be at the moment, as it never has and never will be as good as any ideal I can come up with – I will not be accepted and loved by the people around me.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if my body is the way it is, I will never receive desired attention, admiration, acceptance, love, tenderness, companionship or sex from anyone – a fear of ending up alone – a fear of not being enough.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am constantly being judged by other people according to my physical appearance, and that I have accepted and allowed myself to define and limit myself accordingly.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear how others perceive me and how they react to what they perceive, and due to this defend myself by hiding, escaping, attacking, masking myself, wearing roles and characters to take the punches instead of baring myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive my “real” self as too vulnerable and weak to be exposed – too easy a target – and thus believe I am “forced” to hide myself under masks.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am weak.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to hate my body and myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to violently abuse myself physically by hitting, kicking, scratching, tearing, biting, starving, cutting, burning, freezing and neglecting the needs of my physical being.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to violently abuse myself mentally by insulting, belittling, demeaning, limiting, tormenting and suppressing myself within and as my thoughts, speech and actions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that creating an ideal for yourself is a good way to motivate yourself to improve yourself, not realizing that the created ideal itself is an image forged by the mind and that reality is not an image and cannot be forced to function like a two-dimension imitation of itself, especially in the process of change and growth which can lead you to pretty much anywhere due to the unpredictable nature of life itself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create an ideal for myself not realizing that if it were attained I would create a new one and the cycle of self-hate and self-abuse would just keep on going.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize the key to changing myself is not in realizing what I want to become but accepting that which I am now as the present me and figuring out what is actually required for change.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe my interpretations of my childhood experiences even though I'm not a child anymore and haven't had a second look at what I experienced and what actually happened.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize my beliefs about my body have not been taught to me as I have interpreted them – I am responsible for the warped way I have been looking at my experiences as an insecure pre-teen and for the way I have allowed myself to continue believing what that child-me grew to believe.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to accuse my family members of the way I interpreted their words and actions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the world to be what I was taught it to be and my childhood interpretation of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the social world to be what I was taught it to be and my childhood interpretation of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to give in to pressuring when questioning what was taught to me.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to trust the people I had granted “authority” to know “better than me”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to want to escape my body and become frustrated and violate myself when I couldn't.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the reflection in the mirror – the two-dimensional picture that poses – a one woman show of a myriad of characters I believe to be what I am and what others want to see – not realizing none of this is actual life itself, but a mere visual representation of a one certain dimension of countless dimensions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the girl in the photograph.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the text I write.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the books I read.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the music I listen to.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to the people I know and the people I meet.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to live my life and define myself through images such as the ones mentioned above, not realizing none of this is life but merely a documentation of it, documentations never being life itself as here, breathing and present.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to ignore and not credit the change that has already occurred in my physical being due to months and years of consistent changes in my lifestyle, and crave for fast results instead of realizing that permanent change may be slow – I have rapidly lost weight before, but it has never lasted for more than a few months.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe there's something wrong with my body for not losing any fat even though I'm exercising, ignoring the fact that my body is very healthy in spite of the excess fat and that getting rid of the fat is no longer a health issue but an aesthetical one.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to constantly live in the future instead of being here – envisioning what I want to become instead of facing what I am.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that the current beauty ideal of our culture is the way I ought to be to be accepted.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that women are perceived to have no other value than their looks, thus believing I have no value as, when comparing to those who are considered “most” beautiful, I “lose”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that everyone and everything is beautiful as it is, as life, and that cultural definitions and hierarchies of beauty are arbitrary and meaningless as they are based on images alone.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define beauty as visual information and aesthetics.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if I do not fit the visual and aesthetical standards of our (or any) culture, I cannot be considered beautiful, not realizing beauty is about life itself instead of mind-images such as visual, audial or other kinds of processed sensory information.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare my looks and other physical traits to every woman I meet and see to determine whether I'm “winning” or “losing”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive the competitiveness built into the social culture of women as “natural”, that it is ok as long as I'm not the worst and last pick.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe my looks determine whether I will ever get the chance to approach the people I consider attractive, or, in fact, whether the ones I consider attractive will ever “notice” me and take the initiative so I wouldn't have to.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to abandon my responsibility of initiating social interaction in the fear that I will be rejected, not realizing that we all carry the same fear and if I don't change myself the way we interact won't change either.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be ashamed of my body.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be ashamed of certain parts of my body in particular, not considering my body as a whole.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by morphing my body and stature.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by wearing clothes that cover up those body parts.

- tarkennus 17082012: I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by wearing clothes that cover up those body parts; in this I forgive myself that I have accepted and allowed myself to judge myself as “superficial” (putting some effort into the way I look / what kind of visual information I send) whenever wearing/choosing clothes that suit my body, completely ignoring the fact that it may also be a purely aesthetical action based on the fact that certain clothes support certain body types better than others, and that clothing, too, can be a form of self-expression. To ignore the way one looks would be abandoning an essential part of this reality; to wear clothes that fit and function is not a limitation but a support - when that support, clothing, entwines with fear (obsession, insecurity, self-hatred, duty, expectations, demands, you name it) it becomes a limitation.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize what shame actually is – my fear of being judged by others – my fear of not being enough – me not accepting myself – me not being here as myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to constantly worry about my looks.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to learn certain ways of standing or sitting that “look cool”; in other words, I forgive myself that I have accepted and allowed myself to pose as an image instead of being here as myself expressing myself freely through my physical being.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to look at myself “from the outside”, as an observer who criticizes and judges, instead of being here within myself behind my eyes, not realizing that what the observer “sees” is just an image in my head, as I cannot actually look at myself from outside my head.

I commit myself to accept my physical body as it is.

I commit myself to notice, stop, face, examine, breathe through and release my fears.

I commit myself to stop abusing myself and instead treat myself with kindness, gentleness, forgiveness and love.

I commit myself to notice, stop, face, examine, breathe through and release all of my mind-images, including the ones about my body and others'.

I commit myself to carry full responsibility of myself, my process of change and my thoughts, words and actions.

I commit myself to live patience and consistency.

I commit myself to always consider the state of my body's well-being as a whole.

I commit myself to stand fearless within myself as myself.

just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.

haemoglobin is the key to a healthy hertbeat

Lääkäri totesi tänään, että mulla on anemia. Ei mitään sen vakavampaa: sydän toimii normaalisti, keuhkot on terveet, jopa kolesteroliarvot kuulemma epätavallisen alhaiset. Ei muuta kuin raudanpuutos. Mun veri on ohutta litkua, ja siksi sydän joutuu tekemään enemmän töitä. Huh. Vau. Jopa helpottaa. Olin jo asennoitunut ottamaan vastaan elinikäisen sairauden diagnoosin. Että nyt olet loppuikäsi lääkkeistä ja laitteista riippuvainen. Toisaalta toivoin sitä: olisi ollut tekosyy olla yrittämättä. Mä oon kato sairas, emmä voi. Huh kun väsyttää, joo, se on kato tää mun vaiva, oi voi. Tosin käytin jo tätäkin tekosyynä syödä salamipizzan, koska jou lihasta saa rautaa ja mulla on vakava puutos (hemoglobiiniarvo 78) ja ei oo viel rautatabletei (koska unohdin hakea ne apteekista) joten miksei lihaa?! Plus että olen himoinnut makkaraa jo joitain viikkoja. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse. Pinaattikeittoa nam nam.

Tykkään ihan hirveästi työkavereistani tuolla äänestyspaikalla, ja surettaa jo valmiiksi, kun tietää tuon olevan vain viikon mittainen pätkä enää. Haluaisin tehdä tuollaisen sakin kanssa töitä aina. Näitä hommia on tehnyt jo tarpeeksi muistaakseen, miten sen porukan hajoaminen aina raapaisee; nyt toisaalta osaa jo ottaa kaiken irti siitä lyhyestäkin ajasta. Meillä on vain tämä hetki, on vain nyt ja tässä, ja kohta sitä ei enää ole. Pitäisi opetella olemaan vielä enemmän läsnä.

Tänään makasin lääkärin tutkittavana ja katsoin omaa sydäntäni ultraäänikuvassa. Hitto, omaa sydäntäni. Siellä se ihme jyskii koko ajan minun mielestäni välittämättä, minun ohjelmoimattani, ja saattaisin elää koko elämäni läpi kertaakaan uhraamatta ajatusta sille. Se on ihme, väsymätön kone, minun moottorini. Näin sen kammiot ja sivuääniä aiheuttavat harmittomat epämuodostumat. Näin sen etäämmältä, ja se muistutti jotain eläintä. Se näytti juuri siltä, miltä sydämet biologian kirjoissa näyttävät. Se on minun sisälläni. Se on todellista. En näe sitä, mutta se on todellista; minun tuli nähdä se ymmärtääkseni sen olemassaolon. Niinkö riippuvainen ihminen on näköaististaan? Ja kuitenkin tätä kaikkea käsitellessäni siinä sydänäänieni ja hiljaisuuksien välissä koin, etten ollut aivan läsnä. "Nyt ajattelen tämän hetken olevan ainutlaatuinen" eikä "tämä hetki on ainutlaatuinen". Vai läiminkö itseäni turhaan? Odotanko joka hetkeltä jotain maagista läsnäolon euforiaa, vaikka se voi hyvin ilmetä myös tyhjyytenä?

Luin tänään Anna-Leena Härkösen omaelämäkerrallisen romaanin Heikosti positiivinen. En osaa päättää pidänkö Härkösen tavasta kirjoittaa vai en. Toisaalta rakastin psykoosi- ja neuroosikuvauksia juurikin niiden todenmakuisuuden takia, mutta kaiken alta välittyi jonkinlainen asenteellisuus, ehkä, tai sitten se oli tarkoituksenmukaista tyylittelyä. Omien heikkouksiensa paljastamista lukijan samaistumisen helpottamiseksi. Häpeän poistamista tuomalla sen aiheuttajat julki. Ehkä. Ehkä haluan olla Härkönen: ammattinäyttelijä ja -kirjailija. Ehkä koen Härkösen näennäisen aseman jotenkin ärsyttävän tavoiteltavana. En millään viitsisi myöntää, mutta kyllähän mulle kelpaisi tuollainen elämä, jossa teatteri- ja elokuvaohjaajat soittelee perään ja kyselee mukaan projekteihin. Toisaalta: great acts are made up of many small deeds. Ehkä mun perääni jo nyt soittelee ohjaajat, mutta mä en vain havaitse niitä sellaisiksi. Ehkä joku lukee joskus mun elämästäni ja huokailee sen olleen uh niin menestynyttä ah niin glamoröösiä ooh niin boheemia. Ei siten että sellaista haluaisin tapahtuvaksi. Minä haluaisin vain tehdä mielenkiintoisia ja antoisia projekteja. Työnteko on ikävä kyllä usein tiellä. Raha, sinä perkele. Miten ihminen voi alkaa tienata omalla intohimollaan? Milloin voin jättää kahvin keittämisen ja vain luoda? Nytkö? Oletko varma?

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

Stressistä

Huoli ja murhe ja hammastenkiristys! Stressi on mielenkiintoinen ja karmiva kun sen pysähtyy huomaamaan oireina kropassansa. Kaikki on kireällä kuin viulun kieli. Tunnen kuinka jännitys kulkee selästä niskaan ja hartioihin ja sieltä koko päähän, ja tuntuu kuin pää olisi jossakin omituisessa asennossa, suu valmiina aukeamaan huutoon, kasvojen lihakset nykäyksen päässä revähtämisestä. Kaiken seurauksena päänsärky alkaa hiiviskellä pitkin kalloa. Stressi on: perseestä! Kuten myös sen aiheuttaja armas byrokratia ja jatkuva ahtaalle ajaminen ja takaiskut äh äh äh. Ehkä myös heräsin vähän väärällä jalalla tänään. Puurokin ehti jäähtyä tätä valitusta kirjoittaessani :(

Stressi on vähän niin kuin sellainen tosi vittumainen henkilökohtainen ilveilijä, sellainen kuikelo narri joka hiipii mukana kaikkialle ja puhuu kaikesta paskaa. Lietsoo huonoa oloa ja kasvattaa itseänsä koko ajan, taustalla soi terävä ärsyttävä sähkökitarariffi, staattinen kohina kerääntyy kasvaa tihenee, syvältä nousee korkea huuto, särkee, repii, ihminen murenee; narri nauraa, lihoo, juhlii. Milläköhän sen saisi kadotettua? Katoaisiko se, jos sen kohtaisi?

Hei. Puuro maistui hyvältä vaikka se oli kylmää. Ulkona näkyy aurinko. Ja vaikka byrokratia on kamala viidakko, mua on tähän mennessä joka taholta kohdeltu ystävällisesti. Se on jo paljon. Pian on joulu eikä se stressaa mua yhtään. Kerrankin!

Tsädääm: ainakaan pää ei enää särje. Ainakaan niin pahasti. Olenpa velho!

EDIT: Ei tämä positiivinen ajattelu nyt kyllä tehonnut. Taitavasti yritin huijata itseäni, mutta ainakaan nyt siitä ei ole apua stressin poistoon. Parhaiten ehkä auttaisi, jos stressin aiheuttajan saisi poistettua, mutta se ei tule tapahtumaan ainakaan vähään aikaan. Mitäs muuta sitä kokeilisi?

Olen purkanut tätä raivostuttavaa olotilaa hetken verran neulomiseen ja paennut samalla ajattelua. Ei auttanut. Kuuntelin samalla aggressiivista musiikkia - kuvittelin jotenkin, että se voisi auttaa purkamaan olotilaa, mutta voi olla, että se vain ylläpiti sitä. Vaihdoin juuri musiikin rauhalliseen klassiseen musiikkiin. Jokin Mahlerin tyyni valoisa sinfonia soi. Luulin myös käsillä tekemisen mahdollisesti auttavan, mutta se vain lisäsi jännitystä kropassa. Olisipa jotain sellokonserttoja nyt käsillä. Sellon ääni on niin jumalaisen tyynnyttävä.

Okei. Joogahengitys näköjään tehosi. Näytellessä oppii kyllä sen, että hengitys vaikuttaa kaikkeen ja kaikki hengitykseen, mutta se on helppo unohtaa tällaisessa tilanteessa. Huh kun tuli tyynempi fiilis. Rennompi. Ei yhtään vähemmän huolestunut, mutta vähemmän kivuliaasti niin.

Albert, don't you be afraid

Sydän oireilee taas. Ei siis emotionaalisessa mielessä (vaikka, heh heh, milloinkas se ei siinä mielessä oireilisi) vaan fyysisessä: olen epäillyt jo vuosia siinä olevan jotain vikaa, ja joskus joku sen sykettä kuunnellut ehdotti, josko kyseessä olisi rytmihäiriö - which is crazy, kun ottaa huomioon etten ole vielä edes kahtaaviittä, ja rytmihäiriö on vanhojen setien tauti. Isälläni tosin on juurikin se, en tiedä voiko sen riski siirtyä geneettisesti eteenpäin. Joskus joku kertoi myös urbaanilegendan tyypistä, joka oli saanut huomaamattaan elämänsä aikana useita pieniä sydänkohtauksia, kunnes joskus vasta lääkäri hoksasi mitä oli meneillään. Näillä sitä saa luulotautinsa paisuteltua. Toisaalta taas: mistä ihmeestä se kertoo, kun vartin verran lepotilassa sohvalla istuskeltuani ja ristikkoa täyteltyäni yhtäkkiä sydän alkaa potkia rinnassa niin kovaa että hätkähdän? Ai paska, se teki sen taas tätä kirjoittaessani. Joku jälkijäristys. Hitto. Pelottaa. Eikä terveyskeskuksen päivystys vastaa.

Ja jos nyt unohdetaan hetkeksi se, että saatoin juuri saada sydänkohtauksen, olipa kivaa saada aloitettua eräs isompi piirros tänään. Se tulee lahjaksi ihmiselle, jolle olen monta kertaa yrittänyt maalata kuvia, mutta joissa en ole koskaan ennen onnistunut. Nyt mulla on tästä hyvä kutina. Kaivoin pastellit esille ja aion jatkaa huomenna rauhassa ja huolella. Minneköhän olen jemmannut fiksatiivin? En muista nähneeni sitä muuton aikana.

Tässä tautisena ollessa on huomannut taas, miten kamalaa laulajana on kun menettää äänensä. Se on kuin katkaistaisi raaja; multa häviää yksi hyvin oleellinen ilmaisukanava täysin. Kävi sama juttu viime keväänä, ja voi luoja sitä riemua kun vihdoin pystyin laulamaan. Revittelin kurkun heti uudestaan rikki, mutta se ei haitannut. Se oli puhdasta iloa sen hetken kuin sitä kesti, ja seuraavana päivänä olin täysin terve. Onneksi nyt ei sentään ole täysille katsomoille myytyä ensi-iltaa vastassa.