Sydän oireilee taas. Ei siis emotionaalisessa mielessä (vaikka, heh heh, milloinkas se ei siinä mielessä oireilisi) vaan fyysisessä: olen epäillyt jo vuosia siinä olevan jotain vikaa, ja joskus joku sen sykettä kuunnellut ehdotti, josko kyseessä olisi rytmihäiriö - which is crazy, kun ottaa huomioon etten ole vielä edes kahtaaviittä, ja rytmihäiriö on vanhojen setien tauti. Isälläni tosin on juurikin se, en tiedä voiko sen riski siirtyä geneettisesti eteenpäin. Joskus joku kertoi myös urbaanilegendan tyypistä, joka oli saanut huomaamattaan elämänsä aikana useita pieniä sydänkohtauksia, kunnes joskus vasta lääkäri hoksasi mitä oli meneillään. Näillä sitä saa luulotautinsa paisuteltua. Toisaalta taas: mistä ihmeestä se kertoo, kun vartin verran lepotilassa sohvalla istuskeltuani ja ristikkoa täyteltyäni yhtäkkiä sydän alkaa potkia rinnassa niin kovaa että hätkähdän? Ai paska, se teki sen taas tätä kirjoittaessani. Joku jälkijäristys. Hitto. Pelottaa. Eikä terveyskeskuksen päivystys vastaa.
Ja jos nyt unohdetaan hetkeksi se, että saatoin juuri saada sydänkohtauksen, olipa kivaa saada aloitettua eräs isompi piirros tänään. Se tulee lahjaksi ihmiselle, jolle olen monta kertaa yrittänyt maalata kuvia, mutta joissa en ole koskaan ennen onnistunut. Nyt mulla on tästä hyvä kutina. Kaivoin pastellit esille ja aion jatkaa huomenna rauhassa ja huolella. Minneköhän olen jemmannut fiksatiivin? En muista nähneeni sitä muuton aikana.
Tässä tautisena ollessa on huomannut taas, miten kamalaa laulajana on kun menettää äänensä. Se on kuin katkaistaisi raaja; multa häviää yksi hyvin oleellinen ilmaisukanava täysin. Kävi sama juttu viime keväänä, ja voi luoja sitä riemua kun vihdoin pystyin laulamaan. Revittelin kurkun heti uudestaan rikki, mutta se ei haitannut. Se oli puhdasta iloa sen hetken kuin sitä kesti, ja seuraavana päivänä olin täysin terve. Onneksi nyt ei sentään ole täysille katsomoille myytyä ensi-iltaa vastassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti