truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

I get upset / I get opposite

Ihmisten reaktiot on outoja. Räjähdetään räyhäämään itseä ärsyttävistä asioista pysähtymättä miettimään, miksi niihin ylipäänsä reagoi aggressiolla. Ehkä mä odotan ihmisiltä liikoja. Mutta toisaalta tiedän kenen tahansa halutessaan kykenevän irroittautumaan itsestään ja tunnereaktioistaan, joten miksen odottaisi sitä muiltakin? Vai onko "odottaa" (to expect) väärä sana? Ehkä tämä pitäisi ajatella sen kautta, ettei anna ihmisille tekosyitä olla tekemättä niin. Not to expect but to not excuse.

Tällaisissa tosi pälleiltä tuntuvissa konflikteissa, joissa päristään ei-vittu-yhtään-mistään, oppii kyllä hyvin itse lisää kommunikaatiosta. Pysähtyy tarkastelemaan omia reaktioitaan, etsii niiden lähteen (impulssi ei ole lähde; esim. toiselta tuleva vittuilu on impulssi, ja jos reagoin siihen luomalla itselleni pahan olon, sen reaktion lähde on mussa itsessäni), kohtaa reaktionsa syyt ja hengittää niiden läpi. Nyt kun olen yrittänyt päästää irti kaikista tunnereaktioista, olen huomannut, miten paljon olen ollut aiemmin niiden "armoilla".

Mulla oli eilen laulukeikka hautajaisissa. Vainaja oli mulle vieras, samoin kuin kaikki omaiset, mutta tilanne oli hautajaismittapuulla aikamoisen sydäntäsärkevä: vainaja oli 40-50-vuotias mies, jolta jäi jälkeen kolme teini-ikäistä lasta, vaimo, vanhemmat ja kolme veljeä perheineen. Aiemminkin hautajaisissa esiintyneenä tiesin odottaa vaikeaa tilannetta, kun omaisten suru "tarttuu", ja laulamiseen keskittymisestä tulee mahdotonta. Nyt tilanne vain tuntuikin erilaiselta. Nähdessäni kanssaihmisteni tuskan mussa luonnollisesti heräsi empatia, ja liikutuin itsekin, mutta huomatessani tämän reaktion itsessäni pysähdyin hengittämään sen läpi. Tiesin, mikä minun tehtäväni tässä tilanteessa on: ei itkeä muiden tuskaa ulos itseni kautta, vaan tarjota jotakin, joka tuo lohtua ja auttaa omaisia kulkemaan surunsa lävitse. Mielsin itseni jonkinlaiseksi moderniksi itkijänaiseksi. (Itkijänaiset on muuten hieno juttu. Haluaisin perehtyä siihenkin.) Tajusin, ettei mun sympatiaitkuni tässä tilanteessa antaisi kenellekään yhtään mitään. Tässä tilanteessa tunteilleen vallan antaminen olisi ollut turhaa ja tarpeetonta. Sen sijaan kanavoin ne lauluni tulkintaan.

Pelkäsin, että minut nähtäisiin kylmänä, vaikka kyse oli tunteettomuuden tilasta eikä pahantahtoisuudesta, samalla tapaa kuin joskus pelkäsin antavani itsestäni frigidin kuvan kun en tursunnut seksiä ympäriinsä ja keskityin vain neutraaliin olemiseen. Eilisessä tilaisuudessa päätin luottaa siihen, mikä tuntui luonnolliselta, ja ilmeisesti se toimi myös saattoväelle, ainakin saamani palautteen perusteella. Olla tyhjä tunteista ei ole sitä, mitä sanan "tunteettomuus" negatiivinen kaiku antaa ymmärtää.