"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

tiistai 17. heinäkuuta 2012

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

1 kommentti:

  1. Itse olen paininut suoran rehellisyyden kanssa paljon elämässäni. Minulla on ollut tapana sanoa suoraan, mutta viime aikoina olen pehmentänyt sanomisia jonkin verran ihmisten loukkaamisen pelosta. On ihmisiä, joille uskallan sanoa suoraan, eikä tarvitse pelätä hänen ottavan sitä henkilökohtaisena loukkauksena, ja on ihmisiä, joille en todennäköisesti uskaltaisi sanoa juuri mitään. Ihminen ei halua kuulla ikäviä totuuksia – varsinkaan itsestään.

    Konfliktisi kuulostaa enemmänkin siltä, että et saanut muotoiltua mielipiteitäsi tarpeeksi hyvin, kuin siitä, että itse suora puhe olisi ollut ongelma. Tekstipohjaisen kommunikaation kanssa on aivan liian helppo tulla väärinymmärretyksi, koska elekieltä ei ole. Hymiöiden käytöllä voi saada jotain tekstin ulkopuolisia tunnetiloja ilmaistua, mutta ne eivät harmillisesti kuulu “asialliseen” ilmaisutyyliin. Minusta hymiöt ovat hyvä laajennos kirjalliseen ilmaisuun, ja odottelenkin, että ne oikeasti hyväksyttäisiin kieleen. Yksi kaksoispiste ja sulkeva sulku muuttaa tekstin sävyn aivan täysin.

    Kriittistenkin asioiden sanominen on tärkeää, mutta siinä pitää olla taitava muotoilija, jotta ei aiheuttaisi turhaa pahaa mieltä vastapuolelle, mutta kuitenkin saisi viestin perille. Ideaalisessa maailmassa kaiken voisi sanoa suoraan, mutta elämme epätäydellisessä maailmassa, jossa jotkut ihmiset provosoituvat ja loukkaantuvat helposti. Rehellisyydestä ei kuitenkaan välttämättä seuraa konfliktia, jos sitä oppii käsittelemään oikein.

    Onko se suoran puheen puhujan vika, että vastapuoli loukkaantuu, vai onko vastapuoli itse syypää pahaan mieleen, koska ei osannut ottaa asiaa oikein? Vai onko keskustelun romahtaminen molemminpuolinen tragedia? Pitäisikö tilannetta katsoa eräänlaisena opetustilanteena herkemmälle osapuolelle? Toisaalta, mikä oikeus minulla on opettaa tai kouluttaa muita? Eikö tämä juuri ole sitä ylimielisyyttä?

    On hyvä tunnistaa milloin keskustelu on edennyt toimimattomaksi, Loppujen lopuksi kysymys on siitä, että kumpi on arvokkaampi asia: sopu vai totuus? Väittelyssä voi voittaa, mutta elämässä hävitä samalla.

    VastaaPoista