she's afraid of a light in the dark

Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.