just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.