pers0na

I've been going through various roles and masks I wear and have worn throughout my life - not the ones I "wear" as I act in a theatre, but the ones I wear everywhere off-stage. They differ from situation to situation, yet the same ones usually occur with the same people or in similar situations. Within some social circles that have been around for a long time I have also witnessed my roles gradually morphing into something new, usually with the passing of time and my changing self.

I have noticed that I only wear masks because of fear. They are very convenient to hide behind in case I make a mistake: the role always finds a way to take the punches, and they aren't as painful as I detach myself from them. As it wasn't me who blundered but the character (and from the characters point of view it never made any mistakes, just bounced back), it has been very difficult to learn from my mistakes. They weren't my mistakes, so why should I bother? Thus nothing has been resolved, and I've been left with painful experiences I have not dealt with and shoved into a closet to eventually explode.

One of my favourite masks, one I still wear these days, is the mask I like to call The Clown. It usually appears in social gatherings consisting of people that are somewhat uptight, reserved, quiet or unhumorous, just to bring some much needed comical relief, relaxedness and laughter, or to shake and break the norm of that situation and bring people out of their reality tunnels. The clown is sometimes very much needed and that's why I've kept on using it, but I have noticed it's most unconstructive regarding my personal process. You see, the clown has been an enjoyable retreat for me, a state of being where I don't have to be afraid of screwing up or what other people think of me. I have never had to actually face those fears, since there's always been a role that could bypass that nasty process. I am still afraid of acting out, of being social, of not being socially capable.

Another role that has still been in use is The Mystic. It's the complete opposite of the ape-like clown: this mask shrouds me in mysterious silence where the mere anticipation of my scarce words makes them sound more meaningful that they might actually be. The mystic's behavior is quite close to what I usually  prefer when in a maskless* state - if I have nothing to say, I stay quiet. What brings out the mystic is often the expectations of others: I have been in situations where my pagan background has been commonly known, and my silence has been seen as a sagelike attribute fitting my profile as the Queen of Witches or whatever, whereas in reality my silence is just silence: me being still, thoughtless and present. But even though I recognize all this, I still abuse the role of the mystic every now and then either to dominate a situation or a person or to cover up my fear of the situation I'm in.

*I have set myself a goal to reach a state of rolelessness in each and every moment. Roles serve no truly constructive purpose (outside of stage), and if I wish to create myself anew, I must first get rid of the old baggage and become a clean slate. It's most interesting to step into situations and be aware of not having a role - familiar situations change completely and new ones open up doors I have never noticed before. Now it's just a matter of merging it into my being, but I guess it will take some time. And you know what helps? I just realized that in my day job I wear no mask. It must be of some real good assistance that the environment I spend a big chunk of my time in is a space where I don't have to struggle with this.

miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

We got the beat

Koe-esiintyminen ei mennyt aivan putkeen: Heti ensimmäisenä oli liikuntaosio, jonka jälkeen pudotus, jonka jälkeen laulu- ja näyttelemisosiot. Karsiuduin heti alussa. En siis päässyt edes laulamaan. Tuntuu hirveän epäreilulta, vaikka ymmärrän kyllä hyvin, miksi tietynlaisissa produktioissa osa-alueet priorisoidaan juuri noin... Silti, äh, ne näkivät vain heikoimman puoleni, enkä saanut näyttää vahvinta osaamistani lainkaan. Turhauttaa!

Tiedän minkä tein pieleen ja pystyn jo nyt ottamaan opikseni muista hakijoista ja heidän käyttäytymisestään samassa tilanteessa, mistä saan antaa itselleni taputuksen olalle. Silti, silti, silti... Mua uhkaa lannistuminen ja masentuminen ja luovuttaminen, vaikka pari tuntia sitten olin vain tyytyväinen, että olin pitkästä aikaa saanut mentyä koe-esiintymiseen, ja huomannut olleeni siitä älyttömän innoissani, ja valmistautunut kerrankin kunnolla, ja saanut kaikesta tästä pontta seurata avoimia hakuja jatkossa tarkemmin ja jopa hakea keväällä uudestaan Lahteen musiikkiteatterikoulutukseen. Iskeekö pahin pettymys näin jälkijunassa?

Kävin kaupassa ja ostin uutta hyvää kallista teetä. Tulin kotiin ja söin hyvää ruokaa. Vaihdoin jalkaan kuivat villasukat. Kuuntelin sateen kuminaa peltikatolla. Sitten: katsoin Gleen kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson. THE IRONY. Koko viikon ennen tätä koe-esiintymistä olen ajatellut Rachel Berryä ja sitä, miten jotenkin hullusti se hahmo inspiroi minua yrittämään kovempaa, uskaltamaan unelmoida suuria asioita, tekemään paljon töitä... Että minua ei inspiroi jokin legenda kuten Barbara Streisand, vaan hahmo, jota inspiroivat legendat. Vaikka kyllä muakin inspiroi vanhat suuret tähdet, mä vaan opin niistä nykyviihteen kautta. Vähän kieroa ehkä. Anyway, tässä jaksossa Rachel ja Kurt hehkuttavat haavettaan päästä Broadwaylle ja New Yorkiin ja voittaa Tony-palkinto, ja kohtaavat sitten joukon itseään huomattavasti lahjakkaampia samanikäisiä nuoria, ja masentuvat täysin. He kuitenkin saavat toisistaan tukea ja pitävät kiinni haaveestaan. Kysymys kuuluu: Missä on mun vastaava BFF? Olen väsynyt aina vain psyykkaamaan itseäni yksin. Käyn aina kaikissa koe-esiintymisissäkin yksin. Kaipaan toisten ihmisten tukea, mutta näin kilpailuhenkisessä asetelmassa sellaista on todella haasteellista löytää. ARGH. Missä on mun Glee-posse?

Mutta! En alennu fraasiin "kohti uusia pettymyksiä", kuten joku sen sanoisi. Kohti uusia mahdollisuuksia, kenties. Sydän auki, silmät auki, taian välke silmissä.

I will not have been dead 'till I die

Asiakaspalvelija tässä kummastelee ihmisiä ja kanssakäymistä: miksei jotkut vastaa lainkaan tervehdyksiin? Vaikka kuinka reippaasti kajauttaisi hyvät huomenet, aina vastaan tulee näitä keski-ikää lähestyviä ukkoja, jotka eivät suostu kanssani samalle keskusteluyhteydelle. Samat tyypit eivät myöskään katso päinkään, ja tekevät tilauksensa epäselvästi töksäyttämällä, ikään kuin tehden selväksi, että he ovat sitten ihan vaan tiedoksi hyvin kiireisiä ja tärkeitä ihmisiä eikä heillä missään tapauksessa ole tuhlata yhtään sekuntia kauempaa kahvikupin tilaamiseen. Moi, minäkin olen ihminen! Haloo! Hei! Kuunteletkö sä? Hei? Huhuu?

Jännitysasia vireillä: sunnuntaina koe-esiintyminen Turun kaupunginteatterissa. Olin valmistellut yhden tosi haastavan musikaalibiisin, mut sit tajusin, ettei siinä nuotissa olekaan sointumerkintöjä, ja eihän se olekaan pianistikelpoinen nuotti se. Piti siis vaihtaa suunnitelmaa lennosta, ja vaihdoin toiseen biisiin, mutta sitten tajusin, että mullahan on sittenkin siitä ensimmäisestä biisistä olemassa jossain jemmassa soinnullinen säestysnuotti, koska tämä sama ongelma on kohdattu joskus ennenkin jossain koe-esiintymisessä. PÖLÖ. Nyt on dilemma, kun en tiedä kumman biisin esittäisin. Toinen on parempi äänialalle, ja vaatii vähemmän harjoitusta; toisaalta ensimmäinen on haastavampi ja näyttää että pystyn tosi vaikeisiin veisuihin, ja sitä olen harjoitellut pitkään ja paljon, mutta se on mulle vähän liian matala, ja myös vähän liian vaikea. En osaa sitä vielä mestarillisen hyvin. Pitäisikö sen siis antaa muhia? Ottaa varmempi nakki? Lauluopettaja on kiireinen eikä ehdi antaa mulle auktoriteetin mielipidettä, enkä keksi ketään muuta näyttämömusiikista niin paljon ymmärtävää joka voisi antaa jotain rakentavaa palautetta. Mulla on liian vähän mentoreita! Mitä!

Lisäksi: ulkona tuulee. <3 Voisi käydä kiipeämässä jonnekin korkealle.