susta tuli kaunis ja ylpee

I am stuck with pride. I have been teaching myself humility ever since I learned it is considered a desirable attribute, something that makes a person attractive to others, but now I feel like I've been cheating myself all along, that I never wanted to learn humility for its own sake but for the way being humble would make me appear. I don't see all that time gone to waste as I seem to have actually learned something, but I can't help but fear that the foundation for that which I've taught myself might start to crumble. I don't trust myself. I'm afraid I'll turn into a beast.

My pride doesn't cause me trouble in everything I do, but it does in the most important of things. An example: today I absent-mindedly imagined a situation where a family member challenged my profession, my ability to do my job well. In that imagined situation my reaction was aggression, and that family member had to respond with aggression to make me realize I needed to be humble and accept that she might know a lot about this business as well. As that imaginary situation flashed through my mind within a second, I was startled to realize the amount of insecurity it implied. Although I did just realize, that if the person challenging me would have been any other person instead of this family member, my reaction would have been more friendly, yet perhaps somehow one that tries to maintain a higher status, unless the one challenging me is clearly of a "higher rank". I think this problem actually originates with the person I'm referring to, or at least the aggression does, but I will not open it here as it is of a personal kind. Seeing that there's still a mild reaction to other challengers as well, I'm still a bit wary of myself.

There was also another thing today that triggered the pride issue. I noticed a reaction that told me I can't accept and execute an idea offered by a certain person, because people around me (that person included) might see it as copying, being brainwashed or an attempt to please. I got really irritated, because I find the idea really intriguing and worth a try, and it would suck to not attempt it because of a fear of others reacting to it in a negative, demeaning way. If it considers my process and might be of assistance, why should anyone's reactions stop me from doing it?

What's worrisome is also the fact that the better I get at music, the less I have to face the insecurity that drives me nuts every time someone's "better" than me. I noticed it surfacing a couple of times at my entrance exams and tried to stop it every time it arose, but as I was better than most, all I was dealing with was "good, no competition from that one". Although the better I get, the less I have a need of proving myself. I know I can, and I know others can, too.

What this all comes down to is my insecurity. I still feel like I need to prove myself "worthy" by some imagined standards through whatever it is I happen to be doing. There are some exceptions, though: whenever I do things out of pure joy, the insecurity disappears. For example, in the entrance exams I ended up acting mostly through joy and managing to keep the fear to a minimum, and that, I think, is the reason I seem to have succeeded. (I tried talking about the joy to my fellow candidates, but the ones I talked to didn't seem to get it, or maybe it was too much too sudden. Oh well, maybe I'll get another chance once I get in. God, I hope so. That's one small thing I can do to influence the business, to be the virus within the beast: start a conversation within that small group of people I will be working with. Define the language you will be using, do it carefully, establish a working foundation for communication. That's where I'll begin, where we will begin.)

Joy might be a channel for me to release pride. Acting out of joy. There is no fear in joy. One can act out of duty, responsibility, need, "calling", whatever, but is any of that truly fearless? Joy leaves one very bare; it is to expose your nature. One needs to be without fear to rejoice. I think one needs to find joy in whatever they do to make it worth while, but not through the mind by thinking "tralalaa yes I find this most enjoyable now don't I", trying to trick oneself into "liking" what they're doing - joy can be found by simply being here right now, by being present in every moment of every action. You need to clean the toilet? Fine! Grab the brush and do it. No deed is actually unenjoyable: we just make them that way by telling ourselves they are "deeds" and "stuff we have to do" (such as working) instead of every moment just being here and every action being purely just that, an action, movement, presence. What you will, will be.

I get upset / I get opposite

Ihmisten reaktiot on outoja. Räjähdetään räyhäämään itseä ärsyttävistä asioista pysähtymättä miettimään, miksi niihin ylipäänsä reagoi aggressiolla. Ehkä mä odotan ihmisiltä liikoja. Mutta toisaalta tiedän kenen tahansa halutessaan kykenevän irroittautumaan itsestään ja tunnereaktioistaan, joten miksen odottaisi sitä muiltakin? Vai onko "odottaa" (to expect) väärä sana? Ehkä tämä pitäisi ajatella sen kautta, ettei anna ihmisille tekosyitä olla tekemättä niin. Not to expect but to not excuse.

Tällaisissa tosi pälleiltä tuntuvissa konflikteissa, joissa päristään ei-vittu-yhtään-mistään, oppii kyllä hyvin itse lisää kommunikaatiosta. Pysähtyy tarkastelemaan omia reaktioitaan, etsii niiden lähteen (impulssi ei ole lähde; esim. toiselta tuleva vittuilu on impulssi, ja jos reagoin siihen luomalla itselleni pahan olon, sen reaktion lähde on mussa itsessäni), kohtaa reaktionsa syyt ja hengittää niiden läpi. Nyt kun olen yrittänyt päästää irti kaikista tunnereaktioista, olen huomannut, miten paljon olen ollut aiemmin niiden "armoilla".

Mulla oli eilen laulukeikka hautajaisissa. Vainaja oli mulle vieras, samoin kuin kaikki omaiset, mutta tilanne oli hautajaismittapuulla aikamoisen sydäntäsärkevä: vainaja oli 40-50-vuotias mies, jolta jäi jälkeen kolme teini-ikäistä lasta, vaimo, vanhemmat ja kolme veljeä perheineen. Aiemminkin hautajaisissa esiintyneenä tiesin odottaa vaikeaa tilannetta, kun omaisten suru "tarttuu", ja laulamiseen keskittymisestä tulee mahdotonta. Nyt tilanne vain tuntuikin erilaiselta. Nähdessäni kanssaihmisteni tuskan mussa luonnollisesti heräsi empatia, ja liikutuin itsekin, mutta huomatessani tämän reaktion itsessäni pysähdyin hengittämään sen läpi. Tiesin, mikä minun tehtäväni tässä tilanteessa on: ei itkeä muiden tuskaa ulos itseni kautta, vaan tarjota jotakin, joka tuo lohtua ja auttaa omaisia kulkemaan surunsa lävitse. Mielsin itseni jonkinlaiseksi moderniksi itkijänaiseksi. (Itkijänaiset on muuten hieno juttu. Haluaisin perehtyä siihenkin.) Tajusin, ettei mun sympatiaitkuni tässä tilanteessa antaisi kenellekään yhtään mitään. Tässä tilanteessa tunteilleen vallan antaminen olisi ollut turhaa ja tarpeetonta. Sen sijaan kanavoin ne lauluni tulkintaan.

Pelkäsin, että minut nähtäisiin kylmänä, vaikka kyse oli tunteettomuuden tilasta eikä pahantahtoisuudesta, samalla tapaa kuin joskus pelkäsin antavani itsestäni frigidin kuvan kun en tursunnut seksiä ympäriinsä ja keskityin vain neutraaliin olemiseen. Eilisessä tilaisuudessa päätin luottaa siihen, mikä tuntui luonnolliselta, ja ilmeisesti se toimi myös saattoväelle, ainakin saamani palautteen perusteella. Olla tyhjä tunteista ei ole sitä, mitä sanan "tunteettomuus" negatiivinen kaiku antaa ymmärtää.

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.

full blown technicolour

Olen nähnyt viimeiset neljä perättäistä yötä unia, joissa minuun kohdistetaan väkivaltaa tai ahdistelua. Sitä luuli jo aamusella heräillessänsä selvinneensä tämän yön ilman, mutta sitten viimeiset aamu-unet olivat taas niitä, jep, juuri niitä. Sen lisäksi on ainakin pari kertaa toistunut tila, joka on sotkuinen, ja joka minun pitää siivota. Osaan yhdistää nämä kaikki asioihin, joita käyn nyt läpi valve-elämässä tavalla tai toisella. Teenpä listan nyt niin en unohda.

1. yö: minut ammuttiin kuoliaaksi istuessani autossa. Havainto: päähän ampuminen on hyvin kivuton tapa kuolla. Samana yönä myös pienessä tilassa olevan tavarakaaoksen siivoamista, mutta siinä minulla oli jotenkin apuna eräs tietty ihminen.

2. yö: seksuaalista ahdistelua ihmiseltä, jolta pelkään sitä oikeastikin. En tapaa häntä enää, mutta tiedän hänen ajattelevan minua edelleen liikaa.

3. yö: olen joukossa nuoria, jotka kantavat astioita jonnekin tiskattavaksi. Joukossa on nuori mies, jolle antamani kritiikki laukaisee hänessä raivokohtauksen. Mies jahtaa minua juosten joukon halki, saa kiinni ja iskee vesikannun pirstaleiksi päähäni. Muistan maanneeni verisenä lattialla joukkion hätäillessä ympärilläni. En muista selvisinkö hengissä. Muistan alistetuksi tulemisen tunteen ja muiden avuttomuuden.

4. yö: Siivoan kellaritilaa omista vanhoista tavaroistani. Heittelen jätesäkkiin muun muassa vanhoja leluja. Aika meinaa loppua kesken ja minua hoputetaan, hakija tulee aivan kohta. En millään ehtisi pakata. Harkitsen heittäväni kaikki tavarat pois. Samana yönä hämmentävän viiksekäs tuntematon mies puhuu minulle vartalostani ja pysyttelee jatkuvasti metrin etäisyydellä. Pakokauhu.

Olen pari kertaa aiemmin kokenut vastaavia usean yön uniputkia, joissa samat teemat toistuvat uudelleen ja uudelleen eri muodoissa. Se tuntuu yllättävän hyvältä; pysyy paremmin perässä omissa prosesseissaan.

Olen miettinyt paljon pelkotiloja, joita minulla oli lapsena. Olin lapsena äärimmäisen pelokas. Pelkäsin lumiauroja, hevosia, pyörällä ajamista, koiria, ihmisiä, marionettinukkeja, uimista, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, yökylässä käymistä. Pelkäsin eksymistä niin paljon, että opin tuntemaan oman pienen kotipaikkakuntani kadut vasta lukioiässä. Olen päätellyt, että lapsen ei ole tervettä olla aivan noin arka. En vain vieläkään käsitä mistä kaikki nämä pelot kumpusivat. Tiedän vain miten ne vaikuttavat elämääni nyt, ja että niiden purkaminen on ison takkuisen vyyhdin tonkimista. Sitä miettii voiko elämässä lainkaan edetä, kun kantaa mukanaan menneiden elämien solmuja. Vaan ehkä ne eivät aukeakaan pysähtymällä vaan liikkumalla? Ehkä joitain ongelmia ei voikaan ratkaista välttelemällä tilanteita, joissa ongelma ilmenee, vaan kulkemalla aina uusiin tilanteisiin, eri asentein, eri ihmisenä.

Ihminen ei ole milloinkaan valmis. Ei voi odotella loputtomiin merkkejä taivaasta, annettuja ihmeitä. Minä olen kesken, ja eri tavoin tulen aina olemaan. Minä olen kesken ja siksi täysi.

Tein uuden a cappella -coverin viime yönä: http://youtu.be/lP0BA7_AXY4 Vaikka mulla on kymmenkunta sovitusta jonossa, tämä syttyi eilen ja kiilasi koko jonon ohi kaikkien muiden hommieni kustannuksella. Heh. Ehkä siitä tietää toimivansa intohimonsa mukaisesti? Joskus laulu vain tulvii, vimmalla, silloin kun musiikki sanoo sen mitä puhe ei löydä.

miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

for me it isn't over yet

Huh kun on ollut jotenkin hektiset pari päivää. Aloitin eilen jälleen työt vanhassa työpaikassa, ja jo unirytmin riuhtominen paikoilleen on ollut tarpeeksi tuskallista, puhumattakaan kaikenmoisista uusista työntekoon liittyvistä asioista, joita tämä "uudelleenorganisointi" (heh) on aiheuttanut. En ole tänään päässyt työasioista eroon ennen kuin vasta iltayhdeksältä, ja jo aamuseitsemältä aloittaneena se on vähän liikaa... Toisaalta, niin, 14 tuntia on ravintola-alalla ihan normityöpäivä. Pääsin sentään käymään kotona välillä! Kahvilan uudelleenavaamisessa onkin näköjään aika monta mutkaa, mutta nyt niiden pitäisi olla selvitetty.

Kuulin eilen tai edellispäivänä ensimmäistä kertaa Adelen biisin Someone Like You, tykästyin siihen heti ja päätin opetella - ja sitten kuulinkin sitä pari päivää jatkuvasti radion välityksellä töissä, koska ilmeisesti se on nyt joku iso hitti. Tai on ollut jo jonkin aikaa, mutta olen vain tapani mukaan jäljessä kaikesta mikä on hip ja in? Jaa'a! No mutta, tänään se vaivasi koko päivän takaraivossa, ja tuossa äsken työjutuista kotiin päästyäni istuin alas ja opettelin mokoman, jotta se ainakin soi päässä oikein. :E Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin korvamato, jonka sanoista osaa puolet.

On jännää löytää biisi, jonka kertoman tilanteen on kokenut, mutta josta on jo kasvanut eroon niin, että sitä voi laulaessaan tarkastella vähän etäämmältä. Laulaja ei saisi olla liian kiinni esitettävissä teoksissaan, tai tulkinta kirjaimellisesti vesittyy - ties kuinka monta kertaa minullakin itku on keskeyttänyt laulamisen. Tarkoitus ei ole velloa tunteessa vaan välittää se muille. Hauskaa todeta kasvaneensa sellaiselle tasolle, jossa sen ymmärtää, kun muistaa selvästi vielä sen ajan, jolloin ei ymmärtänyt. Katso: minä kehityn.

Tällä lailla väsyneenä ja jatkuvassa univajeessa tarpovana on jännä huomata, miten välittömästi hämärtynyt olotila vaikuttaa selvänäköisyyteen, ja tällä kertaa nimenomaan näköaistiin. Aiemmin olen kuolemanväsyneenä kuullut asioita, nyt näen niitä kaikkialla. Vielä kun onnistuisi saamaan jostakin otteen sen sijaan että haparoi vain ihmeellisiä suhruja ja muotoja ympäristössänsä. Tammikuusta tulee todennäköisesti aika raskas kuukausi henkisesti ja fyysisesti, koska teen hetkellisesti kahta työtä yhtäaikaa; alan ehkä jossain vaiheessa kiipeillä seinillä väsymyksen ja sen aiheuttamien aistiharhojen takia. Vapaaehtoisia seinältäkiskojia ja päänsilittelijöitä vastaanotetaan.

"I would that you spoke with no words..."

"... like paper cuts, they hurt."

Tämä on näitä öitä, jolloin kaipaisi jonkun vierellensä hyräilemään tuutulauluja. Pehmeän äänen ja läsnäolon. Hiljaisuutta ja lämmönlähteen. Tämä asunto on kylmä.

Joihinkin ihmisiin jää kiinni niin sitkeästi, että tuntee etäisyydenkin päästä imevänsä toiselta jotakin. Jos olisin Mestari, osaisin ehkä katkaista tällaiset kaipuut ja kaikilla olisi helpompi olla. En ole Mestari. Voisin tosin yrittää olla, ja olen yrittänytkin. Tämä vain palaa ja palaa, ympäri käydään yhteen tullaan uudestaan uudestaan uudestaan. Teen jotain väärin. Todennäköisesti en vain oikeasti halua päästää irti. Olen huijannut itseni uskomaan että olen käsitellyt asian. Aloita alusta. Yritä uudelleen. Nyt annan toisen olla.

Huomenna lähtö Jyväskylään tapaamaan ihmisiä ja sieltä Espooseen uudeksi vuodeksi tapaamaan lisää ihmisiä. Mulla on taas tämä pakenemisen tarve, pois kotoa, pois tästä todellisuudesta, ei kiire takaisin. Jätä kaikki taaksesi. Toivottavasti kukaan ei kysy kuulumisia, en jaksaisi selittää taas tätä tilannetta auki... Kun työtilanne on se ainoa josta uskaltaa avautua. En ole puhunut auki tunne-elämääni pitkään aikaan. Olen ehkä hukannut ne ihmiset, joiden kanssa se oli helpointa. Yhä pieni ja pelokas. Vaan en enää pienin kaikista. Hmheh.

Ainiin, iloinen asia: Ane Brun itse oli kuullut tämän a cappella -coverini, tykännyt siitä ja jakanut sen eteenpäin facebook-sivullaan :) Vau sanon minä!

Albert, don't you be afraid

Sydän oireilee taas. Ei siis emotionaalisessa mielessä (vaikka, heh heh, milloinkas se ei siinä mielessä oireilisi) vaan fyysisessä: olen epäillyt jo vuosia siinä olevan jotain vikaa, ja joskus joku sen sykettä kuunnellut ehdotti, josko kyseessä olisi rytmihäiriö - which is crazy, kun ottaa huomioon etten ole vielä edes kahtaaviittä, ja rytmihäiriö on vanhojen setien tauti. Isälläni tosin on juurikin se, en tiedä voiko sen riski siirtyä geneettisesti eteenpäin. Joskus joku kertoi myös urbaanilegendan tyypistä, joka oli saanut huomaamattaan elämänsä aikana useita pieniä sydänkohtauksia, kunnes joskus vasta lääkäri hoksasi mitä oli meneillään. Näillä sitä saa luulotautinsa paisuteltua. Toisaalta taas: mistä ihmeestä se kertoo, kun vartin verran lepotilassa sohvalla istuskeltuani ja ristikkoa täyteltyäni yhtäkkiä sydän alkaa potkia rinnassa niin kovaa että hätkähdän? Ai paska, se teki sen taas tätä kirjoittaessani. Joku jälkijäristys. Hitto. Pelottaa. Eikä terveyskeskuksen päivystys vastaa.

Ja jos nyt unohdetaan hetkeksi se, että saatoin juuri saada sydänkohtauksen, olipa kivaa saada aloitettua eräs isompi piirros tänään. Se tulee lahjaksi ihmiselle, jolle olen monta kertaa yrittänyt maalata kuvia, mutta joissa en ole koskaan ennen onnistunut. Nyt mulla on tästä hyvä kutina. Kaivoin pastellit esille ja aion jatkaa huomenna rauhassa ja huolella. Minneköhän olen jemmannut fiksatiivin? En muista nähneeni sitä muuton aikana.

Tässä tautisena ollessa on huomannut taas, miten kamalaa laulajana on kun menettää äänensä. Se on kuin katkaistaisi raaja; multa häviää yksi hyvin oleellinen ilmaisukanava täysin. Kävi sama juttu viime keväänä, ja voi luoja sitä riemua kun vihdoin pystyin laulamaan. Revittelin kurkun heti uudestaan rikki, mutta se ei haitannut. Se oli puhdasta iloa sen hetken kuin sitä kesti, ja seuraavana päivänä olin täysin terve. Onneksi nyt ei sentään ole täysille katsomoille myytyä ensi-iltaa vastassa.