Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.
Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.
Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.
Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.
Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti