haemoglobin is the key to a healthy hertbeat

Lääkäri totesi tänään, että mulla on anemia. Ei mitään sen vakavampaa: sydän toimii normaalisti, keuhkot on terveet, jopa kolesteroliarvot kuulemma epätavallisen alhaiset. Ei muuta kuin raudanpuutos. Mun veri on ohutta litkua, ja siksi sydän joutuu tekemään enemmän töitä. Huh. Vau. Jopa helpottaa. Olin jo asennoitunut ottamaan vastaan elinikäisen sairauden diagnoosin. Että nyt olet loppuikäsi lääkkeistä ja laitteista riippuvainen. Toisaalta toivoin sitä: olisi ollut tekosyy olla yrittämättä. Mä oon kato sairas, emmä voi. Huh kun väsyttää, joo, se on kato tää mun vaiva, oi voi. Tosin käytin jo tätäkin tekosyynä syödä salamipizzan, koska jou lihasta saa rautaa ja mulla on vakava puutos (hemoglobiiniarvo 78) ja ei oo viel rautatabletei (koska unohdin hakea ne apteekista) joten miksei lihaa?! Plus että olen himoinnut makkaraa jo joitain viikkoja. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse. Pinaattikeittoa nam nam.

Tykkään ihan hirveästi työkavereistani tuolla äänestyspaikalla, ja surettaa jo valmiiksi, kun tietää tuon olevan vain viikon mittainen pätkä enää. Haluaisin tehdä tuollaisen sakin kanssa töitä aina. Näitä hommia on tehnyt jo tarpeeksi muistaakseen, miten sen porukan hajoaminen aina raapaisee; nyt toisaalta osaa jo ottaa kaiken irti siitä lyhyestäkin ajasta. Meillä on vain tämä hetki, on vain nyt ja tässä, ja kohta sitä ei enää ole. Pitäisi opetella olemaan vielä enemmän läsnä.

Tänään makasin lääkärin tutkittavana ja katsoin omaa sydäntäni ultraäänikuvassa. Hitto, omaa sydäntäni. Siellä se ihme jyskii koko ajan minun mielestäni välittämättä, minun ohjelmoimattani, ja saattaisin elää koko elämäni läpi kertaakaan uhraamatta ajatusta sille. Se on ihme, väsymätön kone, minun moottorini. Näin sen kammiot ja sivuääniä aiheuttavat harmittomat epämuodostumat. Näin sen etäämmältä, ja se muistutti jotain eläintä. Se näytti juuri siltä, miltä sydämet biologian kirjoissa näyttävät. Se on minun sisälläni. Se on todellista. En näe sitä, mutta se on todellista; minun tuli nähdä se ymmärtääkseni sen olemassaolon. Niinkö riippuvainen ihminen on näköaististaan? Ja kuitenkin tätä kaikkea käsitellessäni siinä sydänäänieni ja hiljaisuuksien välissä koin, etten ollut aivan läsnä. "Nyt ajattelen tämän hetken olevan ainutlaatuinen" eikä "tämä hetki on ainutlaatuinen". Vai läiminkö itseäni turhaan? Odotanko joka hetkeltä jotain maagista läsnäolon euforiaa, vaikka se voi hyvin ilmetä myös tyhjyytenä?

Luin tänään Anna-Leena Härkösen omaelämäkerrallisen romaanin Heikosti positiivinen. En osaa päättää pidänkö Härkösen tavasta kirjoittaa vai en. Toisaalta rakastin psykoosi- ja neuroosikuvauksia juurikin niiden todenmakuisuuden takia, mutta kaiken alta välittyi jonkinlainen asenteellisuus, ehkä, tai sitten se oli tarkoituksenmukaista tyylittelyä. Omien heikkouksiensa paljastamista lukijan samaistumisen helpottamiseksi. Häpeän poistamista tuomalla sen aiheuttajat julki. Ehkä. Ehkä haluan olla Härkönen: ammattinäyttelijä ja -kirjailija. Ehkä koen Härkösen näennäisen aseman jotenkin ärsyttävän tavoiteltavana. En millään viitsisi myöntää, mutta kyllähän mulle kelpaisi tuollainen elämä, jossa teatteri- ja elokuvaohjaajat soittelee perään ja kyselee mukaan projekteihin. Toisaalta: great acts are made up of many small deeds. Ehkä mun perääni jo nyt soittelee ohjaajat, mutta mä en vain havaitse niitä sellaisiksi. Ehkä joku lukee joskus mun elämästäni ja huokailee sen olleen uh niin menestynyttä ah niin glamoröösiä ooh niin boheemia. Ei siten että sellaista haluaisin tapahtuvaksi. Minä haluaisin vain tehdä mielenkiintoisia ja antoisia projekteja. Työnteko on ikävä kyllä usein tiellä. Raha, sinä perkele. Miten ihminen voi alkaa tienata omalla intohimollaan? Milloin voin jättää kahvin keittämisen ja vain luoda? Nytkö? Oletko varma?