"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

tiistai 24. tammikuuta 2012

Words, take her with you / somewhere beyond time

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisella meta-tasolla. Hirveä määrä hajanaisia ajatuksia ja havaintoja lentelee ohi enkä saa mistään otetta. Jos yrittäisi nyt jäsennellä. Josko teksti auttaisi. Auttaisiko sanat, vaikka lauseet on rampoja? Mulla on pää yhtä jumissa kuin tämä kroppani, johon on juuri nyt kiinnitettynä sydämen sykettä vuorokauden ajan mittaava masiina, tarralappuja ja antureita pitkin rintakehää ja remmi kehon ympäri ja mötkäle kyljellä, äh, öh, ei ihme ettei sujunut laulutunti kun keho on kuin sidottu. Ja tämä sama ällöfiilis myös päässä. Kuin tarpoisi suossa. Kaiken lisäksi mut pistettiin hengittelemään jotain keuhkolääkettä, joka aiheutti päänsäryn. Vai aiheutanko senkin itse kaikella stressaamisellani? HMM. It's all your fault and you know it.

Haluaisin haastaa itseäni älyllisesti jotenkin pidemmälle, mutta pelkään kyynistyväni sen seurauksena. En halua kyynistyä. Miksen? Koska kyynikot on ikäviä ja onnettomia. Koska on minulle itselleni miellyttävämpää olla optimisti. Pidän siitä valoisan feelgood-hipin roolista. Olen tosin unohtanut pukea sen päälleni viime aikoina, se on tainnyt mennä vanhaksi. Mikä on roolia ja mikä ei? Missä menee maskin raja? Kuka on minä? Missä mun tietoisuuteni on, ja mikä on sen luonne? Tyhjä? Ei-mikään? Entä jos haluankin olla Kaikki?

Eilen koin hetkellisesti olevani oikeasti läsnä omassa kehossani, tai, jotenkin tunsin oman tietoisuuteni juuri tässä hetkessä, hyvin selkeästi ja elävästi. En muista olenko milloinkaan kokenut sellaista; olen saattanutkin, mutta sitten olen vain unohtanut miltä se tuntuu. Muistaminen. Elämä on muistamista, pala palalta. Olen yrittänyt tänään palata samankaltaiseen pysähtyneisyyden tilaan aina hetkittäin, palata omien silmieni taakse muiden silmien takaa.

Istuin yksin kahvilassa ja kuuntelin viereisten pöytien keskusteluja, kuinka kukin aivan huomaamattaan rakensi omaa todellisuusfantasiaansa tarkoin lasketuin siveltimenvedoin. Minun arvomaailmani perustuu tälle trivialiteetille, eikö sinunkin, saanhan sinulta vahvistuksen omille kulisseilleni, jatketaanhan niin kuin ennenkin.

Jollekin on näemmä myös normi, että parisuhteessa painostetaan ja rajoitetaan toista. "En jaksanut lähteä baariin, joten pakotin sen jäämään mun kanssa kotiin." Ja se on ihan ok ja fine ja ymmärrettävää ja hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Kukaan ei älähdä. Eletään taas läpi niitä satuja, joissa roolit on selvät ja muuttumattomat, kaiken saa vaatia mitään antamatta, tarinan lopetus on jo päätetty. Pahinta on suunnitella liian pitkälle. Kaikessa.

En halua yhtään ainutta kaavaa ohjailemaan päätäni ja käytöstäni, haluan löytää sen tabula rasa -fiiliksen, haluan takaisin siihen. Onnistuuko se, jos vain kysyn tarpeeksi kysymyksiä? Välillä tuntuu etten kysy enää oikeita kysymyksiä, vaikka joskus osasin. Voi maailmantuska ja ahdistus ja todellisuus joka on ja ei ole. Ehkä alan vain uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan todellisuus on vain se, minkä näen; luon sen itse "silmieni" eteen koko ajan. Muuta maailmaa ei ole. Kaikki on unta. Oletteko te muut mielestänne olemassa? Mistä sen tiedätte?

En halua päästää itseäni liian helpolla. En halua haasteetonta elämää. En halua ympärilleni haastamattomia ihmisiä. Pelkään, että päästän samalla irti onnellisuudesta; että jos vaadin jatkuvasti olemassaoloa mukavuusalueen rajoilla, onnellisuus lakkaa olemasta. Vaan entä jos siellä odottaakin jokin aivan toisenlainen onnellisuus tai palkitsevuus? Mistä tiedät jos et kokeile? Mitä on onnellisuus, joka perustuu helppoudelle? Onko se pumpulielämää? Onko se päiväunissa elämistä? Iskeekö sieltä jonain päivänä tyhjyys vastaan kuin märkä pyyhe vasten kasvoja? Vai onko tyytyminen todella parasta mahdollista onnea?

Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisia asioita läpi, mutta paljon pienemmällä skaalalla. Tämä on pelottavaa. Olemassaolon perusta jyrisee. Eilen istuin bussissa hermoromahduksen saatuani ja ajattelin että paskat kaikesta, jätän kaiken ja jokaisen taakseni ja vain lähden jonnekin. Ulkomaille. En suunnitellut sitä sen pidemmälle. Vain lähtemisen, jättämisen, irroittamisen tunne oli läsnä. Tartun siihen vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti