"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Protu-purkua, osa 1

Sekalaisia, siistimättömiä, satunnaisen sensuroituja otteita prometheus-leirin jälkeisestä purkamistekstistäni, jonka kirjoittaminen vielä jatkuu.

----



Arjessa minä vietän todella paljon aikaa yksin ja poissa ihmisten ilmoilta. Kun yhtäkkiä viettää monta päivää putkeen yötä päivää ihmisten seurassa, on tultava ulos mielestään jos haluaa olla todella läsnä niiden ihmisten kanssa, todella läsnä ja kuulla ja tuntea ja vuorovaikuttaa. Koskettaminen ja läheisyys on todella konkreettisesti tässä: on mahdoton paeta mieleensä kun kommunikoi toisten kanssa fyysisellä tasolla.

Nyt pelkään hukkaavani sen läsnäolon. Tunsin sen hyvin selkeästi vielä kotiin palatessani ja kaupassa käydessäni, mutta nyt pelkään että kodin seinät ja tietokone ja arki ja työ vetävät minut takaisin siihen. Yksinään on vaikeampaa pysyä läsnä kuin yhdessä. Pelkään myös, että tunnustaessani sen pelon olemassaolon annan sille luvan toteutua.

Unohdin täysin seurata aikaa. Ei ollut olemassa mitään muuta kuin se, miksi me kaikki olimme siellä, eikä minuuttien ja tuntien seuraamiselle ollut muuta kuin viitteellinen syy. Aika virtasi luonnollisesti. Se, mitä tapahtuisi seuraavalla viikolla, oli toista todellisuutta, joka ei ollut olemassa, ja toden totta: juuri nyt ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki. Ei niinä leirihetkinäkään ollut olemassa muuta kuin juuri se hetki. Huomasin palaavani takaisin mieleen vasta niinä hetkinä, kun istuin autoon, lähdimme liikkeelle ja aloin muistella velloakseni leirissä vielä muutaman suloisen hetken. Mutta se oli jo ohi, hetki oli mennyt, ja nyt oli uusi hetki uusine haasteineen. Tätä samaa kokemusta ei saa koskaan enää uudestaan, ja olen onnellinen, että todella elin siinä kokemuksessa, todella olin läsnä. En ajatellut sen päättymistä ennen kuin se päättyi.

Miten pysyn tässä hetkessä ilman ympärillä olevia auttavia ihmisiä?

Äsken huomasin suhtautuvani työsähköpostien vastaamiseen etäisellä tyyneydellä. “Se on vain sähköposti.” “Se on vain järjestelyä.” Castingien organisointi ei ole muuta kuin järjestelyä. Ei siitä kannata stressata. Se casting ei ole vielä tässä. Se on tässä huomenna, ja nyt tässä on vain palikoiden siirtelyä niin että huomenna on oikealla hetkellä palikat oikeissa paikoissa. Tietokoneella istuessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tajuaa koko ajan missä tilassa oikeasti on fyysisesti. Että nyt kirjoittaessani tiedostan tässä tämän sohvan ja huoneen ja koko kehoni.

Leiriviikon aikana kiinnitin paljon huomiota siihen, että aina välillä lakkasin hengittämästä. Se oli myös hedelmällinen ympäristö jatkuvalle hengittämiselle. Ennen lähtöä huomioni kiinnitettiin omaan hengittämättömyyteeni, ja tajusin sen olevan seurausta stressistä. Nyt leirillä aina kun huomasin keskittymiskykyni harhailevan kiinnitin aina ensimmäisenä huomioni hengitykseen ja sitten ryhtiin. Se toimi ainakin hetkittäin.

Oli muuten hienoa, ettei leiripaikalla ollut kuin ne pari peiliä. Se auttoi pysymään läsnä. Peilaileminen edesauttaa kuvien kautta elämistä. Kun minun kuvani ei ole se maailma, joka tässä on edessä, eikä se peilikuva ole se, miltä minun sisälläni tuntuu. Pitäisiköhän ottaa omilta seiniltä peilejä alas? “Gaze no more in the bitter glass.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti