----
Arjessa minä vietän todella paljon
aikaa yksin ja poissa ihmisten ilmoilta. Kun yhtäkkiä viettää
monta päivää putkeen yötä päivää ihmisten seurassa, on
tultava ulos mielestään jos haluaa olla todella läsnä niiden
ihmisten kanssa, todella läsnä ja kuulla ja tuntea ja
vuorovaikuttaa. Koskettaminen ja läheisyys on todella
konkreettisesti tässä: on mahdoton paeta mieleensä kun kommunikoi
toisten kanssa fyysisellä tasolla.
Nyt pelkään hukkaavani sen läsnäolon.
Tunsin sen hyvin selkeästi vielä kotiin palatessani ja kaupassa
käydessäni, mutta nyt pelkään että kodin seinät ja tietokone ja
arki ja työ vetävät minut takaisin siihen. Yksinään on
vaikeampaa pysyä läsnä kuin yhdessä. Pelkään myös, että
tunnustaessani sen pelon olemassaolon annan sille luvan toteutua.
Unohdin täysin seurata aikaa. Ei ollut
olemassa mitään muuta kuin se, miksi me kaikki olimme siellä, eikä
minuuttien ja tuntien seuraamiselle ollut muuta kuin viitteellinen
syy. Aika virtasi luonnollisesti. Se, mitä tapahtuisi seuraavalla
viikolla, oli toista todellisuutta, joka ei ollut olemassa, ja toden
totta: juuri nyt ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki. Ei niinä
leirihetkinäkään ollut olemassa muuta kuin juuri se hetki.
Huomasin palaavani takaisin mieleen vasta niinä hetkinä, kun istuin
autoon, lähdimme liikkeelle ja aloin muistella velloakseni leirissä
vielä muutaman suloisen hetken. Mutta se oli jo ohi, hetki oli
mennyt, ja nyt oli uusi hetki uusine haasteineen. Tätä samaa
kokemusta ei saa koskaan enää uudestaan, ja olen onnellinen, että
todella elin siinä kokemuksessa, todella olin läsnä. En ajatellut
sen päättymistä ennen kuin se päättyi.
Miten pysyn tässä hetkessä ilman
ympärillä olevia auttavia ihmisiä?
Äsken huomasin suhtautuvani
työsähköpostien vastaamiseen etäisellä tyyneydellä. “Se on
vain sähköposti.” “Se on vain järjestelyä.” Castingien
organisointi ei ole muuta kuin järjestelyä. Ei siitä kannata
stressata. Se casting ei ole vielä tässä. Se on tässä huomenna,
ja nyt tässä on vain palikoiden siirtelyä niin että huomenna on
oikealla hetkellä palikat oikeissa paikoissa. Tietokoneella istuessa
tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tajuaa koko ajan missä
tilassa oikeasti on fyysisesti. Että nyt kirjoittaessani tiedostan
tässä tämän sohvan ja huoneen ja koko kehoni.
Leiriviikon aikana kiinnitin paljon
huomiota siihen, että aina välillä lakkasin hengittämästä. Se
oli myös hedelmällinen ympäristö jatkuvalle hengittämiselle.
Ennen lähtöä huomioni kiinnitettiin omaan hengittämättömyyteeni,
ja tajusin sen olevan seurausta stressistä. Nyt leirillä aina kun
huomasin keskittymiskykyni harhailevan kiinnitin aina ensimmäisenä
huomioni hengitykseen ja sitten ryhtiin. Se toimi ainakin hetkittäin.
Oli muuten hienoa, ettei leiripaikalla
ollut kuin ne pari peiliä. Se auttoi pysymään läsnä.
Peilaileminen edesauttaa kuvien kautta elämistä. Kun minun kuvani
ei ole se maailma, joka tässä on edessä, eikä se peilikuva ole
se, miltä minun sisälläni tuntuu. Pitäisiköhän ottaa omilta
seiniltä peilejä alas? “Gaze no more in the bitter glass.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti