"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

maanantai 13. helmikuuta 2012

on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.

4 kommenttia:

  1. Itselläni ainakin meni nämä päätohtorikuviot niin, että menin ensin ihan vain normilääkärille, joka totesi masennukseni ja pisti minut jonoon psykologille. Siinä meni kai pari kuukautta. Kävin psykologilla joitakin kertoja ja nyt olen jonossa psykiatrille, jotta minulle kirjoitettaisiin lähete, jolla saan alkaa hakea itselleni terapeuttia. Suosittelen siis menemään ihan lääkärille vain ekaksi juttelemaan, se auttaa jo ihan hyvin ja prosessi pääsee siitä käyntiin. Sitä kautta saa myös hyvin tietää, että miten kannattaa jatkaa. Terapiaan mennään ymmärtääkseni aina vuodeksi kerrallaan, tai ainakin vuosi on jokin miniminormi, ehkä.
    Itse olen käynyt vain YTHS:llä, joten en tiedä julkisesta puolesta suuremmin, mutta kannattaa varautua siihen, että odottamista kyllä tulee eteen. Senkin takia kannattaa aloittaa ihan lääkärikäynnillä, niitä saa helpommin ainakin ja kyllä nekin auttaa.
    Kelalta saa tosi paljon tukea, jos pääsee terapiaan alle 26-vuotiaana. Muistaakseni psykologini kertoi, että Kelalta saamalla tuella saa maksettua terapiakäynnit melkein kokonaan, ellei sitten jopa ihan kokonaan. Ns. haastattelukäynnit pitää maksaa kylläkin itse, siinä vaiheessa kun ei ole vielä valinnut itselleen terapeuttia. Siihenkin valintaprosessiin saa kyllä apua, ainakin YTHS:llä on näin, uskoisin että julkisellakin puolella on jotain järjestelyjä, jotka helpottaa sopivan terapeutin etsimistä.

    Tsemppiä ja voimia ♥ Multa saa aina kysyä myös apua, jos siltä tuntuu. Autan niin paljon kuin osaan ja voin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Tästä oli apua. Tietää vähän minne päin kääntyä seuraavaksi.

      Poista
  2. Oon tosi ylpeä siitä, että oot tunnistanut oman avuntarpeesi, sillä vasta haasteen tunnistaminen johtaa siihen, että sitä voi oikeasti alkaa käsitellä.. kokemusta löytyy. The only way is up :) Muista, että siun EI tarvii ratkoa kaikkia kysymyksiä terveydenhuollon kysymyksiä justiinsa nyt ja etukäteen, vaan tässäkin asiassa voi ja pitää edetä hetki hetkeltä, askel askeleelta. Oon samaa mieltä Emilian kanssa - mee ensin vaan jutustelemaan normilääkäriin, siitä se lähtee. Ei siun tarvii sitä koko kuviota etukäteen selvittää :) Se on heidän tehtävä huolehtia meistä, vaikkemme itse omaa "tautiamme" ja sen ratkaisua tietäisikään!

    Ymmärrän huolesi kuluista. Mut tässä kohtaa kantsii kans funtsia sitä, että tää on ensisijaisen tärkeetä siun elämän, elinvoiman ja hyvinvoinnin kannalta!! Ja myös muidenkin, sillä sie kosketat niin monien ihmisten elämää :) Mie oon aivan varma, että kaikki järjestyy. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!

    Voi että. Oot äärimmäisen rakas, niinkus tiiät, ja vaikka oon kaukana ni en oo kaukana kuitenkaan. Siinä ihan vieressä, hengessä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tunnen sut tässä ihan ihan tässä, läsnä, tiäks. Voi. Mulla on sua ikävä. Mut helpompi olla kun tietää että sulla ja mulla on molemmilla kaikki hyvin. :) Love you.

      En oo jotenkin ehkä osannut ajatella, että menisi ihan vain "jollekin" lääkärille, kun on ollut jumissa siinä ajatuksessa, että mulla on tietynlainen ongelma joka vaatii tietyntyyppistä apua. Kuitenkin saattaa hyvin olla, että tilanne on paljon kokonaisvaltaisempi. Huh huh. Tästä sitten edetään jonnekin ehkä jotenkin, mutta edetäänpähän kuitenkin.

      Poista