gaze no more in the bitter glass

Lakkaan tekemästä itselleni henkistä ja fyysistä väkivaltaa nyt heti. Pysähdyn heti, jos havaitsen sitä taas. Sitä syyttää muita ihmisiä kaikesta tuskasta ja ongelmista ja vaikeuksista ja pelkotiloista, kun oikeasti pahiten minä itse teen itselleni vahinkoa. Myös edellisessä lauseessa, jossa syyllistän itseäni itsesuggestioni seurauksista, kun en osaa esittää asiaa muutenkaan. En rankaise itseäni enää. Olen rankaisematta itseäni. Syy, miksi haluan rangaista itseäni, ei ole pätevä. Se ei ole totta.

Luoja, mun täytyy oikeasti kädestä pitäen opetella olemaan itselleni hellä ja anteeksiantava. Miten tämä on mennyt tällaiseksi?

Romahdin aiemmin tänään ja aloin kirjoittaa tajuamisiani ylös. Kirjoitin muun muassa seuraavaa:

Pintaan on noussut pelko, joka sanoo “en ole tarpeeksi”. Olen käsitellyt aiemmat kokemukseni siten, että päällimmäiseksi on jäänyt virhepäätelmä “jos en ole tarpeeksi, muut ihmiset hylkäävät minut”. Jos en ole tarpeeksi kiinnostava, miellyttävä, lahjakas, viihdyttävä, kaunis - toisin sanoen se täydellinen ideaali, jonka olen itse itselleni asettanut – muut jättävät minut yksin. Tämä pelko on virheellinen, sillä

• minun ei tarvitse olla kenellekään tarpeeksi
• minä olen mikä olen, en hyvä enkä huono
• syy muiden ihmisten “hylkäämiselle” ei ole ollut minun “huonoudessani”
• muiden ihmisten läsnäolo ei ole minun määrättävissäni tai kontrolloitavissani, eivätkä mitkään “hyvät” tai “huonot” ominaisuudet vaikuta siihen

Näen itseni jatkuvasti muiden odotusten kautta. Olen luullut että näin ei ole, että olen jo päässyt sen asian “yli”, mutta todellisuudessa olen käsitellyt vasta murto-osan itsensä tuomitsemisen ongelmasta. Muiden ihmisten perspektiivi ei ole oleellinen pohdinnan aihe, etenkin kun se, mitä kuvittelen sen olevan, on oman mieleni vääristämä ja epäsuoran kommunikaation aiheuttama harhakuva.

Kirjoitin paljon muutakin, mutta se oli julkaisuarvoltaan kelvotonta (tässäkin tuomitsen itsäeni) ja niin henkilökohtaista, että sen julkaiseminen loukkaisi muiden ihmisten yksityisyyttä. Sitten lakkasin hetkeksi kirjoittamasta, avasin internetin ja TEIN SEN HITTO TAAS, haukuin itseni kun avasin Facebookin. Ja tuossakin capslock-huutamisessa teen sen taas. Läimin itseäni päin näköä joka tilaisuuden tullen. Ole kiltti ja lopeta!

Miksi haluan rangaista itseäni? Koiraa rangaistaan, koska sitä halutaan kasvattaa, viedä se kohti hyvin käyttäytyvän koiran ideaalia. Ehkä minäkin luovin kohti jotakin täydellisen superihmisen ideaalia tällä tavoin, vaan saavuttaako sillä yhtään mitään kestävää?

Voisin opetella jonkin selkeän korvaavan eleen tai mantran itsensä rankaisemiselle. "Ei se mitään, ei se haittaa." Silittää itseään lyömisen sijasta. Jotain, hitto, jotain on kokeiltava. Olen luullut hyväksyneeni itseni ja oppineeni rakastamaan itseäni, mutta olen luullut olevani maalissa jo kun olen vasta ylittänyt lähtöviivan. Mutta ei se mitään. Ei se haittaa. Ei se mitään. Ei se haittaa. Hengitä.