When you try your best but you don't succeed

Nyt eilisen laukaisemana jotenkin kaatuu seinät päälle pitkästä aikaa. Kaikki mielessä muhineet ahdistukset ojentavat kouransa ja heittelehdin mielentilasta toiseen kuin ringin tuupittavana. Yritän aina välillä unohtaa kaiken, tehdä jotain, mennä ulos, puhua aivan muista asioista, kunnes ajaudun tukitun oloni seurauksena tekemään jotain "väärin", josta alkaa taas kierre. Pitäisi ehkä pysyä poissa ihmisten ilmoilta kunnes tämä laantuu. Toisaalta tulen seinähulluksi. Kävin tanssiharkoissa, ja hetken aikaa teki hyvää vain polkea turhautumia askelikkoihin, mutta loppuvaiheessa aivot eivät vain enää prosessoineet mitään. Oli pakko istua alas, painaa pää käsiin ja luovuttaa. On niin levoton olo etten pysty pelaamaan videopelejä, en voi keskittyä lukemiseen, en uskalla nukkua (oli taas unirikas yö viime yö).

Jotain rakentavaa ja puhdistavaa osasin tänään kyllä tehdä: aloin kirjoittaa. Totesin, että tätä prosessia, joka mulla nyt on lähtenyt aika mielenkiintoisesti vaikkakin rankasti päässä käyntiin, olisi aika herkullista hyödyntää romaani- tai novelli-ideana, ja sain puolitoista liuskaa tekstiä. Enemmän olisi, mutta energia ei enää tänään riitä. Katsotaan mitä siitä tulee. Se riippunee siitä, mitä musta tulee.

Elämä meni eilen jotenkin rikki. Se on ollut oudolla tavalla vinksallaan jo pitkään, mutta nyt vasta mulla on sellainen olo, että olen hukassa. En osaa tarttua mihinkään. Kai se johtuu siitä, että on ehtinyt jo asennoitua elämänsä jatkuvan tietynlaisena ainakin muutaman kuukauden eteenpäin, ja sitten heitetäänkin kovaa vauhtia takapakkia aivan kaikilla osa-alueilla. Mulla on hukassa toimeentulo, unelmat, kaikenlainen tasapaino. Onneksi on sentään ystäviä. Ja koti. Ja pariksi kuukaudeksi vuokrarahat jemmassa. Ei tämä noin niin kuin järkevästi ajateltuna ole maailmanloppu. Se vain tuntuu siltä. Tuntumiset ikävä kyllä muodostaa aika ison osan siitä subjektiivisesta kokemuksesta, jota todellisuudeksikin kutsutaan.

Näkyisipä tähtitaivas. Tähdet tuo mulle lohtua kun maailma tuntuu liian painavalta. Täytyy kai nyt pärjätä ilman. Jos sulkisi silmät.

where did you come from

http://www.ts.fi/online/kotimaa/283267.html

Missä nyt mättää kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä? Jos universumin lakeihin on uskominen, mä olen kutsunut itse itselleni kaiken kohtaamani epäonnen, joten mistä ihmeestä tämä? Olinko liian helpottunut? Onnellinen, jopa? Ihan hetkellisesti tyytyväinen? Eikä tämä tällainen kitkeryys ole lainkaan minunlaistani, ei, en halua katkeroitua. Olen vain vieläkin shokissa. Ehkä siitä äärireaktiot. Emmätiä.

Eikä tätä paskamaisuutta ja pitkää raskasta poliisikuulustelujen ahdistavuuden täyttämää päivää pelasta se, että kotona huutaessani tyynyyn paniikkikohtauksen kourissa ajattelen, että tämä kaikki olisi vähemmän tuskallista jonkun sylissä. Turvattomuus on mulle edelleen se isoin mörkö.

We got the beat

Koe-esiintyminen ei mennyt aivan putkeen: Heti ensimmäisenä oli liikuntaosio, jonka jälkeen pudotus, jonka jälkeen laulu- ja näyttelemisosiot. Karsiuduin heti alussa. En siis päässyt edes laulamaan. Tuntuu hirveän epäreilulta, vaikka ymmärrän kyllä hyvin, miksi tietynlaisissa produktioissa osa-alueet priorisoidaan juuri noin... Silti, äh, ne näkivät vain heikoimman puoleni, enkä saanut näyttää vahvinta osaamistani lainkaan. Turhauttaa!

Tiedän minkä tein pieleen ja pystyn jo nyt ottamaan opikseni muista hakijoista ja heidän käyttäytymisestään samassa tilanteessa, mistä saan antaa itselleni taputuksen olalle. Silti, silti, silti... Mua uhkaa lannistuminen ja masentuminen ja luovuttaminen, vaikka pari tuntia sitten olin vain tyytyväinen, että olin pitkästä aikaa saanut mentyä koe-esiintymiseen, ja huomannut olleeni siitä älyttömän innoissani, ja valmistautunut kerrankin kunnolla, ja saanut kaikesta tästä pontta seurata avoimia hakuja jatkossa tarkemmin ja jopa hakea keväällä uudestaan Lahteen musiikkiteatterikoulutukseen. Iskeekö pahin pettymys näin jälkijunassa?

Kävin kaupassa ja ostin uutta hyvää kallista teetä. Tulin kotiin ja söin hyvää ruokaa. Vaihdoin jalkaan kuivat villasukat. Kuuntelin sateen kuminaa peltikatolla. Sitten: katsoin Gleen kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson. THE IRONY. Koko viikon ennen tätä koe-esiintymistä olen ajatellut Rachel Berryä ja sitä, miten jotenkin hullusti se hahmo inspiroi minua yrittämään kovempaa, uskaltamaan unelmoida suuria asioita, tekemään paljon töitä... Että minua ei inspiroi jokin legenda kuten Barbara Streisand, vaan hahmo, jota inspiroivat legendat. Vaikka kyllä muakin inspiroi vanhat suuret tähdet, mä vaan opin niistä nykyviihteen kautta. Vähän kieroa ehkä. Anyway, tässä jaksossa Rachel ja Kurt hehkuttavat haavettaan päästä Broadwaylle ja New Yorkiin ja voittaa Tony-palkinto, ja kohtaavat sitten joukon itseään huomattavasti lahjakkaampia samanikäisiä nuoria, ja masentuvat täysin. He kuitenkin saavat toisistaan tukea ja pitävät kiinni haaveestaan. Kysymys kuuluu: Missä on mun vastaava BFF? Olen väsynyt aina vain psyykkaamaan itseäni yksin. Käyn aina kaikissa koe-esiintymisissäkin yksin. Kaipaan toisten ihmisten tukea, mutta näin kilpailuhenkisessä asetelmassa sellaista on todella haasteellista löytää. ARGH. Missä on mun Glee-posse?

Mutta! En alennu fraasiin "kohti uusia pettymyksiä", kuten joku sen sanoisi. Kohti uusia mahdollisuuksia, kenties. Sydän auki, silmät auki, taian välke silmissä.

I'm not going home.

Tiedättehän sen tunteen elokuvan katsottuanne, kun todellisuus johon juuri palasitte ei tunnu todelliselta? Auringonvalo on liian kirkas, muovilattia liian arkinen, hiljaisuus painotonta; kuin olisi saanut lahjan ja se olisi hiljaa hiipinyt pois luotasi.

Katsoin juuri Harry Potter and the Philosopher's Stonen ja itkin. Tämä ensimmäinen leffa on vielä suhteellisen hyvin ja rakkaudella toteutettu. Ei ole vielä sössitty sellaisia suht koht tärkeitä asioita niinku tapahtumien perimmäistä tarkoitusta. (Vaikka, okei, mua häiritsee vieläkin miksi Harryn vanhemmat kuvataan nelikymppisinä harmaantuvina professoreina, vaikka ne oli kuollessaan parikymppisiä nuoria nuoria voi niin nuoria tyyppejä, jotka oli varmaan yhtä hukassa kuin minäkin. Nyt ne näytti vaan tyypeiltä, jotka on päättäneet adoptoida mukulan kun oma kroppa ei enää lisäänny.)

Neville särkee mun sydämen aina. Ja Hagrid. Aaaah miten on onnistuttu saavuttamaan tuossakin sillisalaatissa se hahmojen ydin, se raakilemainen ihmismäisyys kaikessa rakastettavuudessaan. Yhtä elokuvakokemusta suurempaa siitä tekee se, että tietää mitä kenestäkin tulee, mistä ne on tulleet, mitä ne joutuvat vielä kokemaan ja kestämään. Tuossa ne on niin pieniä vielä. Ollapa lapsi jälleen. Huh. Tässäpä taas tätä sukupolvikokemusta.

I will not have been dead 'till I die

Asiakaspalvelija tässä kummastelee ihmisiä ja kanssakäymistä: miksei jotkut vastaa lainkaan tervehdyksiin? Vaikka kuinka reippaasti kajauttaisi hyvät huomenet, aina vastaan tulee näitä keski-ikää lähestyviä ukkoja, jotka eivät suostu kanssani samalle keskusteluyhteydelle. Samat tyypit eivät myöskään katso päinkään, ja tekevät tilauksensa epäselvästi töksäyttämällä, ikään kuin tehden selväksi, että he ovat sitten ihan vaan tiedoksi hyvin kiireisiä ja tärkeitä ihmisiä eikä heillä missään tapauksessa ole tuhlata yhtään sekuntia kauempaa kahvikupin tilaamiseen. Moi, minäkin olen ihminen! Haloo! Hei! Kuunteletkö sä? Hei? Huhuu?

Jännitysasia vireillä: sunnuntaina koe-esiintyminen Turun kaupunginteatterissa. Olin valmistellut yhden tosi haastavan musikaalibiisin, mut sit tajusin, ettei siinä nuotissa olekaan sointumerkintöjä, ja eihän se olekaan pianistikelpoinen nuotti se. Piti siis vaihtaa suunnitelmaa lennosta, ja vaihdoin toiseen biisiin, mutta sitten tajusin, että mullahan on sittenkin siitä ensimmäisestä biisistä olemassa jossain jemmassa soinnullinen säestysnuotti, koska tämä sama ongelma on kohdattu joskus ennenkin jossain koe-esiintymisessä. PÖLÖ. Nyt on dilemma, kun en tiedä kumman biisin esittäisin. Toinen on parempi äänialalle, ja vaatii vähemmän harjoitusta; toisaalta ensimmäinen on haastavampi ja näyttää että pystyn tosi vaikeisiin veisuihin, ja sitä olen harjoitellut pitkään ja paljon, mutta se on mulle vähän liian matala, ja myös vähän liian vaikea. En osaa sitä vielä mestarillisen hyvin. Pitäisikö sen siis antaa muhia? Ottaa varmempi nakki? Lauluopettaja on kiireinen eikä ehdi antaa mulle auktoriteetin mielipidettä, enkä keksi ketään muuta näyttämömusiikista niin paljon ymmärtävää joka voisi antaa jotain rakentavaa palautetta. Mulla on liian vähän mentoreita! Mitä!

Lisäksi: ulkona tuulee. <3 Voisi käydä kiipeämässä jonnekin korkealle.

Jahve Jahve, gimme some r-e-s-p-e-c-t

Tänään uskalsin pitkästä aikaa sanoa jehovantodistajaystävälleni suoraan, mitä ajattelin, ja tein sen ehkä hieman tylysti. Ehkä. Naamioin vitsiksi ja seurasi vaikea hiljaisuus. Hoksasin, että olen kiintynyt häneen niin paljon, että pelkään rikkovani ystävyyden olemalla kriittinen hänen elämänkatsomuksestaan, ja siksi olen jo pitkään kaunistellut sanomisiani... Tai jättänyt sanomatta asioita. Se ei kai ole hyvä. Kun kuitenkin olen aika usein tavalla tai toisella eri mieltä, tai hahmotan asiat eri tavalla. Ehkä mulla on vain taipumus muotoilla asiat niin kauniisti, etten hahmota ilmaisevani eriävän kannan? En tykkää olla karkea, välttelen sitä.

Tämänpäiväinen tilanne syntyi, kun luettiin joku pätkä Raamatusta, jossa - okei, en muista, lunttaan - puhutaan siitä, millaisiksi ihmiset muuttuvat "lopun aikoina": itserakkaiksi, rehenteleviksi, pöyhkeiksi ja niin edelleen (2. Tim. 3:1-5). Lopuksi käsketään välttää sellaisia ihmisiä. Ystäväni siinä oli jo jatkamassa johonkin muuhun aiheeseen, kun minun silmäni jatkoivat lukemista vielä seuraaviinkin jakeisiin, joita ei ollut "oleellista" lukea, ja siellä sanottiin: "Nämä [pahat ihmiset] näet tunkeutuvat koteihin ja kietovat valtaansa syntien rasittamia, monenlaisten oikkujensa riepottelemia naisparkoja, / jotka ovat aina alttiita uusille opetuksille mutta eivät voi koskaan päästä selville totuudesta." Minulta pääsi ääneen kysymys, että miksi "naisparat", miksei ihmisparat? Mitä tällä tarkoitetaan? Johon minulle yritettiin ensin vastata, että "naiset on empaattisempia ja siksi alttiimpia kaikille tollasille uusille, öö, jutuille, tiäks... tai siis ei, älä lue sitä, tai siis heh heh", johon naureskellen sanoin, että "Nii joo, 'lukekaa vaan nämä jakeet ja tulkitkaa ne kirjaimellisesti, mut älkää sit lukeko niitä seuraavia jakeita!' Heh."

Ja

sitten

kovin

hiljaista.

Mun mielestä on ihan okei kyseenalaistaa se, että tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti esimerkiksi kaikki ennustukset, mutta sitten ei huomioida tuollaisia kokonaisuuksia. Että yhtäällä hiotaan pilkkua ja toisaalla "eisilläniivväliä". Eikö? Olenko väärässä? PS. Vituttaa se, että myös jehovat näkee naisen miehelle alisteisena. Pirun luomismyytti ja kylkiluut ja kaikki se.

Arrrgh mikä on Raamattu kokonaisuutena? Yritin rippikoulussa, yritin kirkosta erottuani, yritän taas mut en vaan hahmota. Mutta etenen. Pitäisi ehkä lukea vain Mooseksen kirjat, koska niiden tarinat on lähimpänä sellaista kerrottua kansanperinnettä, joissa on yhteyksiä myös muihin mytologioihin (esim. tulvamyytti). Ne olisi historiallisesti ehkä kaikkein kiinnostavimpia, siinä missä Johanneksen Ilmestys on meditaatiomielessä tosi kiintoisa, ja Sananlaskut runousmielessä jännä, ja kaikki Uuden Testamentin kirjeet seurakuntien synnyn ja Raamatun tulkinnan ja pieleentulkinnan ja tulevan valtauskonnon sisäisen hajaannuksen alkusysäyksen kannalta aika jänskä.

Enough Jesus talk! Hare krishna salaam alaikum blessed be ja niin edelleen. Puhdistaakseni tämän patoumia synnyttävän ja negatiivista huomiota keräävän uskonnon vibat tästä tekstistä voin kertoa lyhyesti, että lueskelen parhaillaan pranic healing -opasta ja koen sen syventävän sopivasti osaamistani energiatyöskentelyn parissa. Lisäksi sorrun säännöllisesti kaikenkirjaviin haureuksiin. I be a sinner, no wait, enhän mä usko syntiin. Ha ha! Onpa vapaa olo!

Tänään aloin rajoittaa syömisiäni töissä, koska oikeus kaikkeen ruokaan työvuoron aikana ja tarve keksiä tekosyy istua alas ovat aiheuttaneet talvisen rasvakerroksen kerrostumista etenkin lantion seudulle. Sitten söin sämpylän - majoneesilla. :( Hävisin. Huomenna uusi yritys.

On a sunny Sunday

Tänään pohdin monenlaisia asioita. Hoksasin erään teatterilaisen näyttävän aivan kuusikymppiseltä Will Schuesterilta, ihastelin ihmeellisiä valoja lasten kanssa, sävelsin biisin ja unohdin miten se menikään, ideoin näytelmän ja ihmettelin miksi kuumeessa ollessani alan ajatella kaiken hidastettuina kuvina (hourailin erään sairaspäivän tanhuketjujen käsiotteet slow motionina näkökentässäni velloen). Ihmettelin biisien säveltämisen helppoutta ja sitä, miksi jotkut tietyt tavat sitoa huivi päähän koetaan "mustalaishuiviksi". Mulla taisi olla mustalaishuivi päässä.

Mutta se syy, miksi halusin aloittaa henkilökohtaisen blogin ja kirjoittaa pohdiskelusta, on se, että halusin julki Viimeisen Toiveeni, eli sen että mitä mun ruumiille tehdään jos satun kuolemaan. Pohdiskelin nimittäin sitäkin tänään ja tulin tämänhetkiseen loppupäätelmääni.

Täten täysissä ruumiin ja sielun voimissa ilmoitan kaikelle kansalle, että haluan ruumiini tuhkattavan, ja jaettavan siroteltavaksi seuraaviin paikkoihin:

1) Lapsuudenkotini tontti yltympäriinsä, jossa erityisesti seuraavat tärkeät kohdat:

- Etupihan nurmikko, se, jonne aina laitettiin piknik-liina taivaan alle

- Juhannusruusupensas tonttien rajalla

- Vanhan autotallin ja puuvajan takana oleva metsikkö

- Se vanhan puolikkaan puolella oleva mäki, jolla oli se keinu

- Kuusiaidan vieressä jyrkänteen alla oleva metikkö, erityisesti sen ikivanhan kuusen käppyrä juurikko

- Se kulma, jossa ennen uuden tallin rakentamista oli vielä kuusiaitaa ja jossa kasvoi se pieni puu

- Omenapuiden tienoo, erityisesti sen, joka on leikkimökin vieressä

- Vanhan sillan paikka

- Se kohta, jossa oikopolku ylittää ojan

- Se metsikkö, jossa nykyään on hiekkalaatikko ja Saaran vanha maja. Se jossa kasvaa aina sinivuokkoja.

2) Jostain korkealta kovaan tuuleen sirottelu. Sen on sit kans oltava kova tuuli! Mielellään kesämyrsky. Ukkonen olis kans kiva. Esimerkiksi Nousiaisten tontin kukkula on aika hyvä vaihtoehto, tai sitten se vuori jolle kiipesin Slovakiassa. Valitkaa vapaasti.

Okei, se vakavista aiheista. Keksin eilen flunssapäissäni uuden tavan valmistaa piparkakkuja! Itsehän pidän niistä mahdollisimman paksuina, joten kokeilin seuraavaa:

1) Ota kaupan valmispiparitaikina pakkasesta.

2) Sulata huoneenlämmössä pari tuntia. Unohda tiskipöydälle.

3) Lämmitä uuni 175 celsiukseen.

4) Kuori ympäriltä muovipakkaus ja ota käteesi sopivankokoinen piparimuotti.

5) Ota kaulimattomasta taikinasta niin monta piparia kuin mahtuu. Itse sain kuusi. Paksuus noin 1 cm kussakin.

6) Laita piparit pellille ja uuniin.

7) Syö ylijäänyt taikina odotellessa.

8) Kun piparit ovat mukavasti kohonneet, vähennä lämpöä noin 150 asteeseen. Paista kunnes ovat kullanruskeita.

9) TSÄDÄÄM, saat muhkeita viiden sentin halkaisijan piparkakkoja, joissa on rapsakka kuori ja pehmoisa sisus. Nammm. The way I like them.

Ainoa varjopuoli on, että taikinaa kuluu melkoiset määrät. Oh well.