What is my responsibility?

I've grown to think that as a waitress my responsibility is to make sure customers get the best and purest products possible. This means that my responsibility is to control quality: to make sure food is as fresh as possible, that cakes are moist and fluffy, that bread is straight from the oven, that vegatables are recently cut, that soda is sparkly, that juice is freshly squeezed, that toilets smell like a flowery meadow; that everything is tip-top over-the-top perfect. The expectations for quality vary a little bit among individuals, but only very little: both rich and poor expect the very best as they're paying extra for “service”.

What this system of set standards and justified demands ignores is the amount of food and resources that goes to waste, literally. I have thus far concluded two major contributors from the waitress-POV for the tons and tons of edible food that get thrown away.

1) The portions are huge. I worked for three years in a big restaurant that was known for its big, so called “men's portions” of food. The image of the place was based on everything “big” and masculine, and the food was also junkfood-y, hamburgers and steaks and all sorts of tex mex stuff. As I worked there I started to take notice of the amount of food people left on their plates. It's not just the people - the portions were huge and not even all the “big masculine men” could finish them - but the restaurant industry itself that lives by the traditions and standards of restaurant culture.

It's thought that one should not leave a restaurant with an empty stomach. It is a sign of a bad restaurant that cannot feed it's customers well enough – “maybe the portions are too small because they're greedy!” “Perhaps they're just cheating us, maybe this amount of meat would have actually cost me five euros but now I'm paying 20.” Big portions are a sign of a restaurant that wants to leave all its customers happy, and it's also seen as a sign of “honesty”, as you get a lot of food with less money. Now, this attitude leads to portions being halfway finished almost every time: as I worked the dishes almost every burger came back as half a burger. I threw out kilos and kilos of bread, meat, sauce, potato, vegetables and cheese within a few hours. When people are too stuck with their beliefs to actually know their body and how much it consumes, to know when to share a big portion with another, or too afraid of judgement to take the leftovers home; when restaurant owners are too busy pleasing everyone and not taking a stand, we are left with our share of the food crisis.

2) Hygienic hysteria. If, as a waitress, I drop a sugar cube onto the table I work upon, I'm expected to throw it away even though I keep the working surface clean and the sugar is just as it was before I dropped it. The product has been soiled; it's not as clean as it was within the package. If I transfer a cupcake from the freezer to the display fridge using only pincers, it's a no-no. The air it travels through might contaminate it, and I'm supposed to put the cupcake into a clean unused box for the 5 metres it travels. If a day is quiet and we're left with extra salad, I'm not allowed to use the salad tomorrow even though it's still good, fresh and healthy – because it's not as fresh as possible. Common sense flies out of the window with these standards, even though people rarely complain unless they've got something to compare to. “Why's her piece of cake better than mine?” “Is there something wrong with yours, ma'am?” “No, but hers is better!” Where I work now people are pretty satisfied with what they get, even though the quality is nothing fancy, but in a finer restaurant people find all sorts of little things to complain about even though the quality really is top-notch.

If I followed that logic of offering the very best possible, the amount of food I ought to throw away every day would be insane: about 16 pieces of cake (90 euros loss, more than my one-day pay), a few kilos of vegetable and fish, many many kilos of pasta, 5 litres of soup, a few breads and pastries, a bunch of cupcakes. Every day of every week. I did not count the stuff I have found important to throw away daily anyway, such as sandwiches, used milk, opened juice cartons, leftover food, vegetables gone bad, baked goods gone dry. I throw bad stuff away constantly, and throwing away stuff that is still fine really stands out and bothers me.

Today I faced a situation where I had to choose between two conflicting views: that of the set standards of quality, and that of the entire worldful of famine where resources are waisted again and again. I cannot tell publicly exactly what happened as it might bring trouble to me and my employer, but I can tell you that I had to think fast and I chose not to throw away an item that by the standards should have been. It would have been a major loss both financially and considering the resources.

I have been balancing between the two views, making compromises and choosing sometimes one, sometimes the other. For me it is very important to not get anyone sick – it is my responsibility as the one who serves the food to make sure what people put inside their bodies is not poisonous or infected or possibly allergetic. That I take care of by for example keeping utensils and dishes always as clean as possible. But I also realize that the standards are an overreaction: the human body can fight off a whole lot of bacteria, but the word “bacteria” itself is too much for some to handle. Everything and aything that has “bacteria” is bad, which shows just how little people know about food and their bodies, as every single thing is actually swarming with different kinds of bacteria, and food itself is basically bacteria. The standards are also an image of luxury people like to live in: I can afford the best = I'm ok, I'm enough, I'm good.

I will no longer compromise. I know cakes won't save the world from famine, but this is where I am now and this is the place for me to take action at this moment, no matter the scale. Actions will accumulate; attitudes will be affected. I will take care nothing goes to waste in vain, wherever I happen to work.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear living according to my principles as I have been afraid of being judged by an authority (boss, co-workers, customers, officials).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear being judged according to actions I know to be right, as I have been afraid I will then be defined as a “bad employee” and a “bad person” and might even lose my job.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear the negative reactions an authority might bring forth according to my actions because I would have then taken their judgement personally, as a true commentary of myself and defined myself accordingly, instead of seeing the reactions as what they really are. I now see and realize the reason I have been so afraid is the fact that I have not been able to stand within myself and my actions as a stable being right now and here, as I have projected myself into possible future events and worst case scenarios.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to take the reactions of an authority personally and fall back into my mind structures even though my actions have come from a stable point.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to act according to the phrase “customer is always right”, even though I never believed it, as I faced pressure from an authority and gave in, not being able to stand my ground and to stand up.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not stand within myself and thus live dishonesty when and as I have given into pressure and worn characters instead of being myself within and as breath, and thus accepted and allowed the conseqences of such self-compromising to accumulate and add to the mess I was and am now sorting out.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that if I never bring my ideals into action, those ideals will never come about in the physical reality; I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that good thoughts and intentions are enough and that someone else can act for me as I am too afraid to / I cannot take the risk, not realizing that I am the one to act, the only one I can move as actions within this reality.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame others for the problems caused by the restaurant industry – be it customers, co-workers, employers, restaurant managers – not realizing the ways I have been contributing to the problem supporting its existence, and the fact that we are all responsible for what the world has become as the descendants of those that built this world since we are just like them in not having stopped the cycle humanity has lived according to throughout its existence.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear others will perceive my actions a sloppiness, laziness, greediness and “not caring”, when in fact, as considering the big picture, to act any differently would be the real act of ignorance.

I commit myself to investigate the ways waste is created within the place I work at and reduce it through my own choices as well as discussion and negotiation with my co-workers and employers.

I commit myself to support and assist myself to face people as equals, as people instead of authorities, to be able to make the issue known and understood, and to no longer compromise myself.

I commit myself, when and as I am faced with a choice of throwing away or preserving, to stop and slow myself down through breathing to examine all possible choices as to what can be done with the food/product to not let it go to waste (selling, eating it myself, offering it to a co-worker, selling for a customer with half-price, giving it to a friend, giving it to someone hungry, giving it as a gift, bringing it to a party, etc).

I commit myself to not stand by and watch others create waste in vain. When and as I notice another being throwing away something that still has value, I will support and assist myself to stop, breathe and speak up, not through blame but as facts and not accepting any bullshit, because even if whatever they threw away that time is already damaged, me speaking up might bring forth change within the person and change their actions in the future.

I commit myself to carry my responsibility of what we have accepted and allowed the world to become by taking the action that is required right here and now, at the place and situation I'm living in at the moment, realizing that change is not required only in the worst of war zones but everywhere, no matter the scale.

Thank you for visiting us!

A couple of weeks ago I faced my frustration towards my job. At the moment I don't do anything particularly constructive for a living and participate in a harmful societal construct, no matter how pleasant it is to work at a cafe where people come to quietly enjoy themselves. The relative easiness of the job itself may also be harmful, as when the work tasks become automated actions it supports me as an automated being acting through autopilot instead of making conscious choices in each and every moment. I decided to focus on deconstructing the mind-patterns and survival systems related to my job, as it is something I spend a considerable amount of time on, and I will also try and get to the root cause of the problems that often manifest within restaurant business.

Today I faced a point of gratefulness. I often go through an experience where, as I notice a customer approaching the door of the cafe, I think “no, please don't come in”. Today I stopped within the experience to notice that it's where I then usually pretend to be welcoming when I'd just like to be left alone.

Now, I of course realize that more customers is a good thing for me. When we have plenty of customers the company prospers and my income is more secure and might even increase. As I know this to be true, why isn't my reaction to each customer a genuinely happy one? The reason does not lie in laziness as I work constantly throughout my shift, customers or not. There is something within the interaction that makes me want to avoid customers.

Last week I deconstructed a set of phrases I use as I interact with customers. There's one thing I've been taught to do as something that should always be done when working in customer service: to ask if they want anything else after they've already given their primary order. The logic behind this is that people are prone to buy more if they're offered more, that they don't always realize they want something else (this is bullshit: within the offer the seller just creates needs and desires out of nowhere) and that a customer is often so passive that they may not even dare to ask for more if an active salesperson accepts their primary order as it is. I've tested around during my years in the business and noticed this to be true. I have never before questioned the validity of the action, though. If I keep on asking people if they actually want something more but are suppressing themselves and not “daring” to say it out loud, I support the construct of passiveness where no one is required to take full responsibility of themselves. If there's always someone to dig you out of your shell, you'll never learn to crawl out by yourself. This is an action I've decided to stop doing and find a more constructive way to interact with customers.

As I was deconstructing the aforementioned phrase I also had a better look at the act of trading itself. The trading business is based on a setting where one guy has something that has some kind of a value, be it enjoyment, nutrition, tools, you name it. Then there's another guy who wants that item. Now, the first guy can either give the other what he has or, to ensure he doesn't lose more by giving away than what he gets back from others (a lack of trust in fellow people [note to self: when has trading business begun? Check history.]), define a price for the item. Now the first guy holds power over the other as he has what the other wants/needs/desires/would benefit from, and can set whichever price he wants. But the other one can also decide to not buy the item. This would leave the first guy with an item he doesn't need and without whatever the price he was asking for. That gives power to the second guy, as he now has the power to say the price is too high and leave the first guy in trouble. This game of give-and-take, this power play is what keeps the trading business together: the first guy fears he will be left without what he desires (money) and left with useless stuff (the item) - and the second one desires what's offered (the item) and fears it will cost him too much (money). This interplay looks to me like two people at opposite ends of a rope pulling and giving in to find a balance where both would be equally stressed and uncomfortable.

To get back to my issues, the base foundation of the trading business is twisted and affects the overall pleasantness of the seller-buyer interaction I take part in every day. Within the restaurant business alone the foundation has manifested various roles and statuses that one is “supposed” to accept, whether a servant or a customer, as dictated by a self-perceived and believed authority (the boss, senior colleagues, the customers). I'm still not sure where the core of this issue within myself is, but what's essential is that the nature of the business affects me constantly and has affected me for the past 4 years I've been doing this kind of work. Such major exposure to a setting that is fundamentally a game has shaped me as I have passively allowed myself to be shaped. I commit myself to change myself within the business to change the business itself – it is so corrupted there's no other way to affect it.

To get back to the point of gratefulness, I'm afraid people will see my genuine kindness as mere faking. I face all customers as equals, meaning I treat them with respect and friendliness without excusing their possible bullshit. I fear it will be seen as what many customer servants do: instead of actually living kindness one presents an image of kindness out of fear (of losing one's job) and desire (for the customer's money). From within that fear I make the situation uncomfortable and tiresome for myself. I refuse to make it a situation where I would be balanced and content no matter the customer. Thus from within that imbalance I make myself unable to interact as myself here and resort to the automated phrases, tones and behavior I'm trying to free myself from. I now stop compromising myself based on the justification that an “authority” “demands” me to behave a certain way as I trade items for others. I now see and realize that the judgement that dictates my behavior is merely my perception of reality, and even if it were completely true it's still only my perception and essentially guesswork and thus should not be believed as the whole truth.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear conflict while working as I am afraid I will not perform my role as the “servant” well enough and thus cause a reaction of anger, frustration, dissatisfaction, spite and/or annoyance in a customer which would lead me to think less of myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that the set of roles, characters and statuses in restaurant business is a game where everyone participates in creating a false and temporary reality of power, dominance and escapism, and that all of this is not in fact real and is just a massive delusional daydream believed by even those that submit because they will have their turn to be the ones who dominate and thus continue the cycle of revenge.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to participate in the aforementioned game, no matter how unwillingly or unknowingly, thus supporting its existence.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I ought to show gratefulness towards the customers as they bring me what I “need” - the money that supports my employer – when in fact the trade of items either happens or doesn't happen and the act of trading itself does not contain any statuses or emotions: it's just a trade, item for an item, and the friendliness I associate with it comes from the presence of human interaction, not from the imagined “debt” of gratefulness.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to feel uncomfortable when facing a customer as I fear I will draw a negative reaction from the other if I “fail” to live up to the expected statuses and roles, and I forgive myself that I have accepted and allowed myself to thus make myself incapable of facing the customer as equals as myself here within breath as I have trapped myself into fear.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to label the people that I trade items for money with as “customers”, not realizing the word itself holds within it a status, a value and a meaning that supports the construct of inequality.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear the reactions of others because I have believed them to be “more” than me as I have perceived them to be in a station of power, not realizing the “power” they hold is but an illusion that will vanish as I stop believing in it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe and adapt into the way my senior colleagues and employers have perceived the restaurant business to be, thus continuing the cycle of self-abuse and revenge.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to lose myself and not stand within myself as I have questioned the norms of the restaurant/trading business and faced reactions of rejection, denial and judgement.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear and not trust people will be able to tell the difference between faked kindness and genuine kindness, even after I have received positive feedback from customers themselves as well as employers and colleagues.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not trust myself to be “enough” as myself within a situation where I interact with another with the purpose of trading.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the customers deserve and demand for “service”, and that “service” is something more when in fact it's something less. (The concept of “service” is something I'll have to process separately as it is a vast point within this profession.)

I commit myself to identify, stop and face all the situations where and all the ways how I still make myself “less” than a customer instead of living as equal to all life. When and as I see myself resisting an interaction with a customer, I stop and slow myself down through breathing and support and assist myself to face the person as/within myself and as equal.

I commit myself to deconstruct the constructs of my automated work behavior step by step through writing to see what I actually manifest and support with my actions, so that I may eventually reconstruct myself to function as a manifestation of life instead of an automated slave to the mind.

I commit myself to support and assist myself to stand within myself and to maintain my stability in each and every moment, no matter who I interact with and how.

the myriad of memories

Eilen aamulla kuulin lausuttavan: "Osama Bin Laden oli hyvä mies."

Mulle on nyt vasta alkanut pikkuhiljaa aueta se kulttuurillinen neulos, joka värittää mun työympäristöäni. Näiden muutaman kuukauden aikana olen tehnyt töitä neljän eri kansallisuuden kanssa lainkaan havainnoimatta niitä jännitteitä, jotka kansallisidentiteetti saattaa yksilöiden välille aiheuttaa; puhumattakaan siitä, etten ole tajunnut, että näiden ihmisten äidinkieli ei olekaan yksi ja sama, vaan että ympärilläni puhutaan jatkuvasti kolmea eri kieltä. Yhtäkkiä ymmärrän tätä verkostoa hitusen paremmin.

Aamukokki on irakilainen, toinen myyjä afganistanilainen, entinen tiskari oli gambialaisnainen, omistajaperhe iranilaissyntyinen. Yksi puhuu darsia, toinen kurdia, kolmas persiaa, joku ei lainkaan englantia ja huonosti suomea; iranilainen ei ymmärrä afganistanilaisen äidinkieltä, mutta hän taas osaa vähän kaikkea, ja toimii kaiken kommunikoinnin ytimessä.

Irakilainen kokkimme katsoi eilen tv:n aamu-uutisia avatessani kahvilaa, ja pyysi minua kertomaan mitä uutistenlukija kertoi ruudussa näkyvästä kaoottisesta videokuvasta. En ollut kuunnellut uutista, mutta sain selville, että materiaali käsitteli Syyriaa. Hän paheksui suurieleisesti. Hän tekee sitä usein, paheksuu kaikkea: työnantajaansa, uutisia, kylmää säätä. Sadattelee ja huokailee, yrittää vakuuttaa minut asioiden pahuudesta mikroskooppisella sanavarastollaan, turhautuu ja kiroaa jos en ymmärrä. Se on tavallaan ihan sympaattista, vaikka tavallaan tiedänkin olevani sellaisen ihmistyypin äärellä, joka uskoo sokeasti ja toimii ajattelematta.

Hän kysyi minulta, tiedänkö Osama Bin Ladenin. Sanoin tietäväni. Hän mietti hetken, ja sanoi sitten: "Osama Bin Laden hyvä mies. Muslimimies." Hämmennykseni on ehkä kuviteltavissa: kun elää maailmassa, joka toitottaa mustavalkoisten totuuksien yhtä ainoaa puolta, oli kertakaikkisen pysäyttävää nähdä asioiden toinen puoli edessänsä puhtaaksi vilpittömyydeksi kiteytyneenä. Ajattelin: vihdoin toinen näkökulma! Olenko elänyt valheessa? Kerro lisää! Olisin hirveästi kaivannut perustelua työkaverini väitteelle, ja vaikka hän ymmärsi mitä kysyin, hän ei löytänyt yhteisestä kielestämme oikeita sanoja. Sen sijaan hän päätti minun väittäneen Bin Ladenia pahaksi mieheksi.

Lopun aamua hän näytti minulle kännykällään videoita Suuresta Amerikkalaisesta Pahuudesta: kuvaa siviilien ammuskelusta, amerikkalaisten tankeista Irakin kaduilla, sotavankien häpäisystä. Hän turhautui kerta kerralta enemmän, kun näkemäni ei saanutkaan minua dramaattisesti hänen puolelleen, eikä pysähtynyt kuulemaan, etten ehkä olekaan kenenkään puolella.

Kun afganistanilainen myyjä tuli myöhemmin töihin, kerroin hänelle tästä välikohtauksesta, ja tämä yleensä rauhallinen mies todella kiivastui, sillä hän on tapellut samasta aiheesta kokkimme kanssa aiemminkin. Olisin ehkä osannut aavistaa senkin, jos ymmärtäisin lähi-idän konflikteista edes pääpiirteet: irakilainen Bin Laden on kuitenkin ilmeisesti tappanut muun muassa afganistanilaisia kuin karjaa, miljoonittain. Myyjä sanoi, että hän ei usko Bin Ladenin olleen ihminen vaan eläin. Hänen sanomanaan se tuntuu paljolta.

Ja näin alan ymmärtää, miksi nämä kaksi työntekijää ovat aina eri aikaan töissä.

On myös mielenkiintoista alkaa hahmottaa erot näiden kahden vasta viime vuosina Suomeen muuttaneen miehen ja Suomessa kasvaneen iranilaissyntyisen perheen välillä. Jälkimmäinen on elänyt lähes koko ikänsä runsaassa hyvinvointivaltiossa toinen toistaan tukien, kun taas nämä miehet ovat täysin yksin rämpineet kaaoksen keskeltä pakoon. Afganistanilaisella on sisaruksia kotimaassaan, mutta hän ei halua puhua heistä. Ihmeellisiä jännitteitä risteilee ihmisten välillä niin monilla tavoilla, ja ne voi havaita vaikkei ymmärtäisikään kieltä, jolla keskustelu käydään. Kaiken tämän tarkkailu tekee työnteosta huomattavasti virikkeellisempää.

Alkaako mun työni käydä liian helpoksi? Onneksi voi aina kehitellä itselleen uusia haasteita, kuten esim. pizzojen teon. Kyllä, minä opettelen tekemään pizzaa. Se on suhteettoman vaikeaa ja hirveän hauskaa, puhumattakaan siitä että mulla on äärimmäisen cool fiilis kun pyörittelen taikinaa. Hehehe.

haemoglobin is the key to a healthy hertbeat

Lääkäri totesi tänään, että mulla on anemia. Ei mitään sen vakavampaa: sydän toimii normaalisti, keuhkot on terveet, jopa kolesteroliarvot kuulemma epätavallisen alhaiset. Ei muuta kuin raudanpuutos. Mun veri on ohutta litkua, ja siksi sydän joutuu tekemään enemmän töitä. Huh. Vau. Jopa helpottaa. Olin jo asennoitunut ottamaan vastaan elinikäisen sairauden diagnoosin. Että nyt olet loppuikäsi lääkkeistä ja laitteista riippuvainen. Toisaalta toivoin sitä: olisi ollut tekosyy olla yrittämättä. Mä oon kato sairas, emmä voi. Huh kun väsyttää, joo, se on kato tää mun vaiva, oi voi. Tosin käytin jo tätäkin tekosyynä syödä salamipizzan, koska jou lihasta saa rautaa ja mulla on vakava puutos (hemoglobiiniarvo 78) ja ei oo viel rautatabletei (koska unohdin hakea ne apteekista) joten miksei lihaa?! Plus että olen himoinnut makkaraa jo joitain viikkoja. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse. Pinaattikeittoa nam nam.

Tykkään ihan hirveästi työkavereistani tuolla äänestyspaikalla, ja surettaa jo valmiiksi, kun tietää tuon olevan vain viikon mittainen pätkä enää. Haluaisin tehdä tuollaisen sakin kanssa töitä aina. Näitä hommia on tehnyt jo tarpeeksi muistaakseen, miten sen porukan hajoaminen aina raapaisee; nyt toisaalta osaa jo ottaa kaiken irti siitä lyhyestäkin ajasta. Meillä on vain tämä hetki, on vain nyt ja tässä, ja kohta sitä ei enää ole. Pitäisi opetella olemaan vielä enemmän läsnä.

Tänään makasin lääkärin tutkittavana ja katsoin omaa sydäntäni ultraäänikuvassa. Hitto, omaa sydäntäni. Siellä se ihme jyskii koko ajan minun mielestäni välittämättä, minun ohjelmoimattani, ja saattaisin elää koko elämäni läpi kertaakaan uhraamatta ajatusta sille. Se on ihme, väsymätön kone, minun moottorini. Näin sen kammiot ja sivuääniä aiheuttavat harmittomat epämuodostumat. Näin sen etäämmältä, ja se muistutti jotain eläintä. Se näytti juuri siltä, miltä sydämet biologian kirjoissa näyttävät. Se on minun sisälläni. Se on todellista. En näe sitä, mutta se on todellista; minun tuli nähdä se ymmärtääkseni sen olemassaolon. Niinkö riippuvainen ihminen on näköaististaan? Ja kuitenkin tätä kaikkea käsitellessäni siinä sydänäänieni ja hiljaisuuksien välissä koin, etten ollut aivan läsnä. "Nyt ajattelen tämän hetken olevan ainutlaatuinen" eikä "tämä hetki on ainutlaatuinen". Vai läiminkö itseäni turhaan? Odotanko joka hetkeltä jotain maagista läsnäolon euforiaa, vaikka se voi hyvin ilmetä myös tyhjyytenä?

Luin tänään Anna-Leena Härkösen omaelämäkerrallisen romaanin Heikosti positiivinen. En osaa päättää pidänkö Härkösen tavasta kirjoittaa vai en. Toisaalta rakastin psykoosi- ja neuroosikuvauksia juurikin niiden todenmakuisuuden takia, mutta kaiken alta välittyi jonkinlainen asenteellisuus, ehkä, tai sitten se oli tarkoituksenmukaista tyylittelyä. Omien heikkouksiensa paljastamista lukijan samaistumisen helpottamiseksi. Häpeän poistamista tuomalla sen aiheuttajat julki. Ehkä. Ehkä haluan olla Härkönen: ammattinäyttelijä ja -kirjailija. Ehkä koen Härkösen näennäisen aseman jotenkin ärsyttävän tavoiteltavana. En millään viitsisi myöntää, mutta kyllähän mulle kelpaisi tuollainen elämä, jossa teatteri- ja elokuvaohjaajat soittelee perään ja kyselee mukaan projekteihin. Toisaalta: great acts are made up of many small deeds. Ehkä mun perääni jo nyt soittelee ohjaajat, mutta mä en vain havaitse niitä sellaisiksi. Ehkä joku lukee joskus mun elämästäni ja huokailee sen olleen uh niin menestynyttä ah niin glamoröösiä ooh niin boheemia. Ei siten että sellaista haluaisin tapahtuvaksi. Minä haluaisin vain tehdä mielenkiintoisia ja antoisia projekteja. Työnteko on ikävä kyllä usein tiellä. Raha, sinä perkele. Miten ihminen voi alkaa tienata omalla intohimollaan? Milloin voin jättää kahvin keittämisen ja vain luoda? Nytkö? Oletko varma?

"Why this frightened part of me..."

"... that's fated to pretend?"

Eksistentiaalinen immateriaalis-abstrakti mitäihmettäteenelämälläni -kriisi. Miten tällaiseen etsii vastauksia? Olen muutaman päivän ajan tehnyt keikkatyötä, joka suo minulle mahdollisuuden pyöritellä tuntikausia omia ajatuksia päässäni ja lukea suuret määrät kirjallisuutta, ja yhdistettynä yhteishakujen alkamisajankohtaan ja yleiseen päämäärättömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen se on osoittautunut aika hajottavaksi. Mahdollisesti hyvällä tavalla, ken tietää, nyt vaan täytyisi ottaa tästä kaiken pirstaloitumisesta ja kyseenalaistamisesta irti jotakin.

Ongelma 1: Onko parempi tehdä sitä, mitä haluaa, kuin sitä, mistä olisi hyötyä? Onko näissä loppujen lopuksi mitään eroa; saako intohimo, tai vaikkapa vilpittömyys aikaan sen, että toiminnasta on hyötyä joka tapauksessa? Ovatko nämä toisensa poissulkevia? Miten löydän sen kombinaation, jolla saan hyödynnettyä osaamiseni ja intohimoni ihmiskunnan hyväksi?

Ongelma 2: Mikä on se intohimon tai innostuksen kohde, johon kannattaa alkaa panostaa? On jo huomattu, että kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Olisiko mahdollisuutta yhdistää useampaa, esim. musiikki, teatteri, opettaminen ja kirjoittaminen? Tai vaikka musiikki, leipominen ja terapia? Jos keksisinkin innovatiivisen yhdistelmän, mistä päästä sen ammattiosaamisen kartuttaminen kannattaisi aloittaa?

Ongelma 3: Olenko vain urautunut ajattelemaan kaiken opiskelun ja työnteon syklien kautta? Entä jos olisikin vain parempi rikkoa yhteiskunnan kaavat ja käytännöt ja perustaa omavarainen maatila, ottaa hippejä ruokapalkalla töihin ja elää hiljaiseloa luonnon helmassa? Jos vaikka rupeaisi kulkuriksi? Tai piiaksi? Ollapa vain maatalon emäntä ja lypsää lehmiä ja leipoa leipää. Miksi pitäisi ylipäänsä saada "toteuttaa itseään"; olisiko parempi keskittyä ruohonjuuritasolle ja rakentaa toimivampaa yhteiskuntaa vaikka tuottamalla peruspalveluita, tai jotain, EMMÄTIIÄ.

Hirveästi kysymyksiä enkä tiedä miten niitä lähestyisin. Apua. Kysymyspilvi säkenöi ja minä käännyn pois, suljen silmät, pelottaa liikaa. Mukavuusalueen rajat häämöttää. Vaan miten ottaa askelia sitä kohti, en tiedä, en tosissaan tiedä. Mitä tehdä kun oma itse (jaa mikä?) lukitsee itsensä piiloon?

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

for me it isn't over yet

Huh kun on ollut jotenkin hektiset pari päivää. Aloitin eilen jälleen työt vanhassa työpaikassa, ja jo unirytmin riuhtominen paikoilleen on ollut tarpeeksi tuskallista, puhumattakaan kaikenmoisista uusista työntekoon liittyvistä asioista, joita tämä "uudelleenorganisointi" (heh) on aiheuttanut. En ole tänään päässyt työasioista eroon ennen kuin vasta iltayhdeksältä, ja jo aamuseitsemältä aloittaneena se on vähän liikaa... Toisaalta, niin, 14 tuntia on ravintola-alalla ihan normityöpäivä. Pääsin sentään käymään kotona välillä! Kahvilan uudelleenavaamisessa onkin näköjään aika monta mutkaa, mutta nyt niiden pitäisi olla selvitetty.

Kuulin eilen tai edellispäivänä ensimmäistä kertaa Adelen biisin Someone Like You, tykästyin siihen heti ja päätin opetella - ja sitten kuulinkin sitä pari päivää jatkuvasti radion välityksellä töissä, koska ilmeisesti se on nyt joku iso hitti. Tai on ollut jo jonkin aikaa, mutta olen vain tapani mukaan jäljessä kaikesta mikä on hip ja in? Jaa'a! No mutta, tänään se vaivasi koko päivän takaraivossa, ja tuossa äsken työjutuista kotiin päästyäni istuin alas ja opettelin mokoman, jotta se ainakin soi päässä oikein. :E Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin korvamato, jonka sanoista osaa puolet.

On jännää löytää biisi, jonka kertoman tilanteen on kokenut, mutta josta on jo kasvanut eroon niin, että sitä voi laulaessaan tarkastella vähän etäämmältä. Laulaja ei saisi olla liian kiinni esitettävissä teoksissaan, tai tulkinta kirjaimellisesti vesittyy - ties kuinka monta kertaa minullakin itku on keskeyttänyt laulamisen. Tarkoitus ei ole velloa tunteessa vaan välittää se muille. Hauskaa todeta kasvaneensa sellaiselle tasolle, jossa sen ymmärtää, kun muistaa selvästi vielä sen ajan, jolloin ei ymmärtänyt. Katso: minä kehityn.

Tällä lailla väsyneenä ja jatkuvassa univajeessa tarpovana on jännä huomata, miten välittömästi hämärtynyt olotila vaikuttaa selvänäköisyyteen, ja tällä kertaa nimenomaan näköaistiin. Aiemmin olen kuolemanväsyneenä kuullut asioita, nyt näen niitä kaikkialla. Vielä kun onnistuisi saamaan jostakin otteen sen sijaan että haparoi vain ihmeellisiä suhruja ja muotoja ympäristössänsä. Tammikuusta tulee todennäköisesti aika raskas kuukausi henkisesti ja fyysisesti, koska teen hetkellisesti kahta työtä yhtäaikaa; alan ehkä jossain vaiheessa kiipeillä seinillä väsymyksen ja sen aiheuttamien aistiharhojen takia. Vapaaehtoisia seinältäkiskojia ja päänsilittelijöitä vastaanotetaan.

"I would that you spoke with no words..."

"... like paper cuts, they hurt."

Tämä on näitä öitä, jolloin kaipaisi jonkun vierellensä hyräilemään tuutulauluja. Pehmeän äänen ja läsnäolon. Hiljaisuutta ja lämmönlähteen. Tämä asunto on kylmä.

Joihinkin ihmisiin jää kiinni niin sitkeästi, että tuntee etäisyydenkin päästä imevänsä toiselta jotakin. Jos olisin Mestari, osaisin ehkä katkaista tällaiset kaipuut ja kaikilla olisi helpompi olla. En ole Mestari. Voisin tosin yrittää olla, ja olen yrittänytkin. Tämä vain palaa ja palaa, ympäri käydään yhteen tullaan uudestaan uudestaan uudestaan. Teen jotain väärin. Todennäköisesti en vain oikeasti halua päästää irti. Olen huijannut itseni uskomaan että olen käsitellyt asian. Aloita alusta. Yritä uudelleen. Nyt annan toisen olla.

Huomenna lähtö Jyväskylään tapaamaan ihmisiä ja sieltä Espooseen uudeksi vuodeksi tapaamaan lisää ihmisiä. Mulla on taas tämä pakenemisen tarve, pois kotoa, pois tästä todellisuudesta, ei kiire takaisin. Jätä kaikki taaksesi. Toivottavasti kukaan ei kysy kuulumisia, en jaksaisi selittää taas tätä tilannetta auki... Kun työtilanne on se ainoa josta uskaltaa avautua. En ole puhunut auki tunne-elämääni pitkään aikaan. Olen ehkä hukannut ne ihmiset, joiden kanssa se oli helpointa. Yhä pieni ja pelokas. Vaan en enää pienin kaikista. Hmheh.

Ainiin, iloinen asia: Ane Brun itse oli kuullut tämän a cappella -coverini, tykännyt siitä ja jakanut sen eteenpäin facebook-sivullaan :) Vau sanon minä!

Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.

where did you come from

http://www.ts.fi/online/kotimaa/283267.html

Missä nyt mättää kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä? Jos universumin lakeihin on uskominen, mä olen kutsunut itse itselleni kaiken kohtaamani epäonnen, joten mistä ihmeestä tämä? Olinko liian helpottunut? Onnellinen, jopa? Ihan hetkellisesti tyytyväinen? Eikä tämä tällainen kitkeryys ole lainkaan minunlaistani, ei, en halua katkeroitua. Olen vain vieläkin shokissa. Ehkä siitä äärireaktiot. Emmätiä.

Eikä tätä paskamaisuutta ja pitkää raskasta poliisikuulustelujen ahdistavuuden täyttämää päivää pelasta se, että kotona huutaessani tyynyyn paniikkikohtauksen kourissa ajattelen, että tämä kaikki olisi vähemmän tuskallista jonkun sylissä. Turvattomuus on mulle edelleen se isoin mörkö.