truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

she's afraid of a light in the dark

Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.

I get upset / I get opposite

Ihmisten reaktiot on outoja. Räjähdetään räyhäämään itseä ärsyttävistä asioista pysähtymättä miettimään, miksi niihin ylipäänsä reagoi aggressiolla. Ehkä mä odotan ihmisiltä liikoja. Mutta toisaalta tiedän kenen tahansa halutessaan kykenevän irroittautumaan itsestään ja tunnereaktioistaan, joten miksen odottaisi sitä muiltakin? Vai onko "odottaa" (to expect) väärä sana? Ehkä tämä pitäisi ajatella sen kautta, ettei anna ihmisille tekosyitä olla tekemättä niin. Not to expect but to not excuse.

Tällaisissa tosi pälleiltä tuntuvissa konflikteissa, joissa päristään ei-vittu-yhtään-mistään, oppii kyllä hyvin itse lisää kommunikaatiosta. Pysähtyy tarkastelemaan omia reaktioitaan, etsii niiden lähteen (impulssi ei ole lähde; esim. toiselta tuleva vittuilu on impulssi, ja jos reagoin siihen luomalla itselleni pahan olon, sen reaktion lähde on mussa itsessäni), kohtaa reaktionsa syyt ja hengittää niiden läpi. Nyt kun olen yrittänyt päästää irti kaikista tunnereaktioista, olen huomannut, miten paljon olen ollut aiemmin niiden "armoilla".

Mulla oli eilen laulukeikka hautajaisissa. Vainaja oli mulle vieras, samoin kuin kaikki omaiset, mutta tilanne oli hautajaismittapuulla aikamoisen sydäntäsärkevä: vainaja oli 40-50-vuotias mies, jolta jäi jälkeen kolme teini-ikäistä lasta, vaimo, vanhemmat ja kolme veljeä perheineen. Aiemminkin hautajaisissa esiintyneenä tiesin odottaa vaikeaa tilannetta, kun omaisten suru "tarttuu", ja laulamiseen keskittymisestä tulee mahdotonta. Nyt tilanne vain tuntuikin erilaiselta. Nähdessäni kanssaihmisteni tuskan mussa luonnollisesti heräsi empatia, ja liikutuin itsekin, mutta huomatessani tämän reaktion itsessäni pysähdyin hengittämään sen läpi. Tiesin, mikä minun tehtäväni tässä tilanteessa on: ei itkeä muiden tuskaa ulos itseni kautta, vaan tarjota jotakin, joka tuo lohtua ja auttaa omaisia kulkemaan surunsa lävitse. Mielsin itseni jonkinlaiseksi moderniksi itkijänaiseksi. (Itkijänaiset on muuten hieno juttu. Haluaisin perehtyä siihenkin.) Tajusin, ettei mun sympatiaitkuni tässä tilanteessa antaisi kenellekään yhtään mitään. Tässä tilanteessa tunteilleen vallan antaminen olisi ollut turhaa ja tarpeetonta. Sen sijaan kanavoin ne lauluni tulkintaan.

Pelkäsin, että minut nähtäisiin kylmänä, vaikka kyse oli tunteettomuuden tilasta eikä pahantahtoisuudesta, samalla tapaa kuin joskus pelkäsin antavani itsestäni frigidin kuvan kun en tursunnut seksiä ympäriinsä ja keskityin vain neutraaliin olemiseen. Eilisessä tilaisuudessa päätin luottaa siihen, mikä tuntui luonnolliselta, ja ilmeisesti se toimi myös saattoväelle, ainakin saamani palautteen perusteella. Olla tyhjä tunteista ei ole sitä, mitä sanan "tunteettomuus" negatiivinen kaiku antaa ymmärtää.

time within time after time

"The most important person is the one you're with." This sentence shapes the thought that when your presence shares another's, that person should be your number one priority above all else, also stating that this moment is all that counts, since it's all you have.


Have I really understood that sentence, the idea behind it? I keep on feeling insecure about being present around other people. I often let my mind wonder from one stretch of the world to another when spending time with someone, and almost as often I feel bad about it afterwards. It's like I'm stuck within my subjective experience: I'm letting those unique moments go to waste by not fixating my attention on my companion or the opportunities the moment possesses. Occasionally, I've noticed, the mind-wondering is caused by the fear of facing those opportunities. Mind creates a shield by being somewhere, sometime else.


Yet I don't feel like I'm doing this completely wrong, either. I like to think of those moments (whenever I remember that every interaction is that kind of a moment) as people standing next to each other in that present time and space, letting life flow through their existence as they are as the two of them (or more), bound by mutual will to be there. It's a very sensuous image, and I'm not sure what it means to practice it. I guess it's something free of obligation, free of expectation, openness to all that comes.


I'm also striving towards making that time with the one you're with a time free of hurry; a timeless space within time. When it succeeds, when I actually forget about time, stop caring about digits and follow that rhythm interaction creates, it feels magnificent. If life has a reason, it has something to do with those moments between people.


What about those moments when you're alone? The one you're with is yourself. I guess oneself, too, deserves some priority time. How does one make existence flow like that when with oneself?

just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

uberrima fides

What is a faithful heart?

To be full of faith. To have a heart full of faith. What is faith?

Belief, trust, hope. Believing without proof? Trusting something to happen; knowing without information. Isn't that also called intuition? But intuition also involves feelings: "feeling" whether something is ok or not. How is intuition linked with faith?

But faith can also mean full-on confidence, absolute trust. "Complete trust or confidence in someone or something", says my dictionary. I've felt absolute trust only a couple of times. While I was traveling alone in Europe for a month without a plan, I had absolute trust in life and the world. I had absolute trust in humanity. I had absolute trust in myself.

I have never felt absolute, unquestioned trust in a fellow human being (let alone an animal). My family gets very close to that based on the bond of unwavering love alone, but I'm not sure if they can ever reach a deep enough state of unattachedness for me to have absolute trust in them. To be as trustworthy as life, the perfect organism itself, requires the ability to fully know yourself, to perceive yourself from outside of you, I think.

Does this mean I have never really trusted anyone? Should I have? How can I have trusted myself two years ago, when only now am I beginning to feel like I know myself? It must have not been trust in the first place. What was it then? Foolishness? A distorted view of myself? Or: seeing the good in me, seeing my potential, and having hope, faith in myself?

"The purity of a faithful heart is chaste as the icicle curded by the frost from driven snow: 'twill bear no blemish."

It will bear no blemish. "Chaste".

If a faithful heart is such that has absolute trust and is full of it, what makes it so pure? What does trust purify and why? Trust may be the purifier of all that is hidden: intentions, emotions, hopes and fears, all underlaying mechanisms. Trust requires openness. That which is open cannot hide what it contains.

I don't mean that, when having trust in the world, the world should open up to you; it's you who should open up to the world. This is me as I am in this moment, bare and shameless, present and absolute. Like attracts like, and the world will open up.

Trust also attracts those who exploit, as light attracts shadow. The only way for light to stay light is to not become the shadow. Is that unstainability as true with pureness of heart? It's either black or white, light or shadow. The pureness either is or it isn't.

How does one keep one's heart pure or purify one that has been blemished? How to protect oneself from exploiters? Does that have something to do with faith? Is trust in everything the greatest protection? Against what, exactly?

My intuition tells me that the human kind ought to have absolute trust in itself, within itself. How to make such a grand vision reality? Up until now I've been trying to get there by building trust in myself and every one I encounter. Is that enough? I want to do more, but is that just impatience in me speaking?

full blown technicolour

Olen nähnyt viimeiset neljä perättäistä yötä unia, joissa minuun kohdistetaan väkivaltaa tai ahdistelua. Sitä luuli jo aamusella heräillessänsä selvinneensä tämän yön ilman, mutta sitten viimeiset aamu-unet olivat taas niitä, jep, juuri niitä. Sen lisäksi on ainakin pari kertaa toistunut tila, joka on sotkuinen, ja joka minun pitää siivota. Osaan yhdistää nämä kaikki asioihin, joita käyn nyt läpi valve-elämässä tavalla tai toisella. Teenpä listan nyt niin en unohda.

1. yö: minut ammuttiin kuoliaaksi istuessani autossa. Havainto: päähän ampuminen on hyvin kivuton tapa kuolla. Samana yönä myös pienessä tilassa olevan tavarakaaoksen siivoamista, mutta siinä minulla oli jotenkin apuna eräs tietty ihminen.

2. yö: seksuaalista ahdistelua ihmiseltä, jolta pelkään sitä oikeastikin. En tapaa häntä enää, mutta tiedän hänen ajattelevan minua edelleen liikaa.

3. yö: olen joukossa nuoria, jotka kantavat astioita jonnekin tiskattavaksi. Joukossa on nuori mies, jolle antamani kritiikki laukaisee hänessä raivokohtauksen. Mies jahtaa minua juosten joukon halki, saa kiinni ja iskee vesikannun pirstaleiksi päähäni. Muistan maanneeni verisenä lattialla joukkion hätäillessä ympärilläni. En muista selvisinkö hengissä. Muistan alistetuksi tulemisen tunteen ja muiden avuttomuuden.

4. yö: Siivoan kellaritilaa omista vanhoista tavaroistani. Heittelen jätesäkkiin muun muassa vanhoja leluja. Aika meinaa loppua kesken ja minua hoputetaan, hakija tulee aivan kohta. En millään ehtisi pakata. Harkitsen heittäväni kaikki tavarat pois. Samana yönä hämmentävän viiksekäs tuntematon mies puhuu minulle vartalostani ja pysyttelee jatkuvasti metrin etäisyydellä. Pakokauhu.

Olen pari kertaa aiemmin kokenut vastaavia usean yön uniputkia, joissa samat teemat toistuvat uudelleen ja uudelleen eri muodoissa. Se tuntuu yllättävän hyvältä; pysyy paremmin perässä omissa prosesseissaan.

Olen miettinyt paljon pelkotiloja, joita minulla oli lapsena. Olin lapsena äärimmäisen pelokas. Pelkäsin lumiauroja, hevosia, pyörällä ajamista, koiria, ihmisiä, marionettinukkeja, uimista, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, yökylässä käymistä. Pelkäsin eksymistä niin paljon, että opin tuntemaan oman pienen kotipaikkakuntani kadut vasta lukioiässä. Olen päätellyt, että lapsen ei ole tervettä olla aivan noin arka. En vain vieläkään käsitä mistä kaikki nämä pelot kumpusivat. Tiedän vain miten ne vaikuttavat elämääni nyt, ja että niiden purkaminen on ison takkuisen vyyhdin tonkimista. Sitä miettii voiko elämässä lainkaan edetä, kun kantaa mukanaan menneiden elämien solmuja. Vaan ehkä ne eivät aukeakaan pysähtymällä vaan liikkumalla? Ehkä joitain ongelmia ei voikaan ratkaista välttelemällä tilanteita, joissa ongelma ilmenee, vaan kulkemalla aina uusiin tilanteisiin, eri asentein, eri ihmisenä.

Ihminen ei ole milloinkaan valmis. Ei voi odotella loputtomiin merkkejä taivaasta, annettuja ihmeitä. Minä olen kesken, ja eri tavoin tulen aina olemaan. Minä olen kesken ja siksi täysi.

Tein uuden a cappella -coverin viime yönä: http://youtu.be/lP0BA7_AXY4 Vaikka mulla on kymmenkunta sovitusta jonossa, tämä syttyi eilen ja kiilasi koko jonon ohi kaikkien muiden hommieni kustannuksella. Heh. Ehkä siitä tietää toimivansa intohimonsa mukaisesti? Joskus laulu vain tulvii, vimmalla, silloin kun musiikki sanoo sen mitä puhe ei löydä.

"Why this frightened part of me..."

"... that's fated to pretend?"

Eksistentiaalinen immateriaalis-abstrakti mitäihmettäteenelämälläni -kriisi. Miten tällaiseen etsii vastauksia? Olen muutaman päivän ajan tehnyt keikkatyötä, joka suo minulle mahdollisuuden pyöritellä tuntikausia omia ajatuksia päässäni ja lukea suuret määrät kirjallisuutta, ja yhdistettynä yhteishakujen alkamisajankohtaan ja yleiseen päämäärättömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen se on osoittautunut aika hajottavaksi. Mahdollisesti hyvällä tavalla, ken tietää, nyt vaan täytyisi ottaa tästä kaiken pirstaloitumisesta ja kyseenalaistamisesta irti jotakin.

Ongelma 1: Onko parempi tehdä sitä, mitä haluaa, kuin sitä, mistä olisi hyötyä? Onko näissä loppujen lopuksi mitään eroa; saako intohimo, tai vaikkapa vilpittömyys aikaan sen, että toiminnasta on hyötyä joka tapauksessa? Ovatko nämä toisensa poissulkevia? Miten löydän sen kombinaation, jolla saan hyödynnettyä osaamiseni ja intohimoni ihmiskunnan hyväksi?

Ongelma 2: Mikä on se intohimon tai innostuksen kohde, johon kannattaa alkaa panostaa? On jo huomattu, että kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Olisiko mahdollisuutta yhdistää useampaa, esim. musiikki, teatteri, opettaminen ja kirjoittaminen? Tai vaikka musiikki, leipominen ja terapia? Jos keksisinkin innovatiivisen yhdistelmän, mistä päästä sen ammattiosaamisen kartuttaminen kannattaisi aloittaa?

Ongelma 3: Olenko vain urautunut ajattelemaan kaiken opiskelun ja työnteon syklien kautta? Entä jos olisikin vain parempi rikkoa yhteiskunnan kaavat ja käytännöt ja perustaa omavarainen maatila, ottaa hippejä ruokapalkalla töihin ja elää hiljaiseloa luonnon helmassa? Jos vaikka rupeaisi kulkuriksi? Tai piiaksi? Ollapa vain maatalon emäntä ja lypsää lehmiä ja leipoa leipää. Miksi pitäisi ylipäänsä saada "toteuttaa itseään"; olisiko parempi keskittyä ruohonjuuritasolle ja rakentaa toimivampaa yhteiskuntaa vaikka tuottamalla peruspalveluita, tai jotain, EMMÄTIIÄ.

Hirveästi kysymyksiä enkä tiedä miten niitä lähestyisin. Apua. Kysymyspilvi säkenöi ja minä käännyn pois, suljen silmät, pelottaa liikaa. Mukavuusalueen rajat häämöttää. Vaan miten ottaa askelia sitä kohti, en tiedä, en tosissaan tiedä. Mitä tehdä kun oma itse (jaa mikä?) lukitsee itsensä piiloon?

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

"I would that you spoke with no words..."

"... like paper cuts, they hurt."

Tämä on näitä öitä, jolloin kaipaisi jonkun vierellensä hyräilemään tuutulauluja. Pehmeän äänen ja läsnäolon. Hiljaisuutta ja lämmönlähteen. Tämä asunto on kylmä.

Joihinkin ihmisiin jää kiinni niin sitkeästi, että tuntee etäisyydenkin päästä imevänsä toiselta jotakin. Jos olisin Mestari, osaisin ehkä katkaista tällaiset kaipuut ja kaikilla olisi helpompi olla. En ole Mestari. Voisin tosin yrittää olla, ja olen yrittänytkin. Tämä vain palaa ja palaa, ympäri käydään yhteen tullaan uudestaan uudestaan uudestaan. Teen jotain väärin. Todennäköisesti en vain oikeasti halua päästää irti. Olen huijannut itseni uskomaan että olen käsitellyt asian. Aloita alusta. Yritä uudelleen. Nyt annan toisen olla.

Huomenna lähtö Jyväskylään tapaamaan ihmisiä ja sieltä Espooseen uudeksi vuodeksi tapaamaan lisää ihmisiä. Mulla on taas tämä pakenemisen tarve, pois kotoa, pois tästä todellisuudesta, ei kiire takaisin. Jätä kaikki taaksesi. Toivottavasti kukaan ei kysy kuulumisia, en jaksaisi selittää taas tätä tilannetta auki... Kun työtilanne on se ainoa josta uskaltaa avautua. En ole puhunut auki tunne-elämääni pitkään aikaan. Olen ehkä hukannut ne ihmiset, joiden kanssa se oli helpointa. Yhä pieni ja pelokas. Vaan en enää pienin kaikista. Hmheh.

Ainiin, iloinen asia: Ane Brun itse oli kuullut tämän a cappella -coverini, tykännyt siitä ja jakanut sen eteenpäin facebook-sivullaan :) Vau sanon minä!

Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.