full blown technicolour

Olen nähnyt viimeiset neljä perättäistä yötä unia, joissa minuun kohdistetaan väkivaltaa tai ahdistelua. Sitä luuli jo aamusella heräillessänsä selvinneensä tämän yön ilman, mutta sitten viimeiset aamu-unet olivat taas niitä, jep, juuri niitä. Sen lisäksi on ainakin pari kertaa toistunut tila, joka on sotkuinen, ja joka minun pitää siivota. Osaan yhdistää nämä kaikki asioihin, joita käyn nyt läpi valve-elämässä tavalla tai toisella. Teenpä listan nyt niin en unohda.

1. yö: minut ammuttiin kuoliaaksi istuessani autossa. Havainto: päähän ampuminen on hyvin kivuton tapa kuolla. Samana yönä myös pienessä tilassa olevan tavarakaaoksen siivoamista, mutta siinä minulla oli jotenkin apuna eräs tietty ihminen.

2. yö: seksuaalista ahdistelua ihmiseltä, jolta pelkään sitä oikeastikin. En tapaa häntä enää, mutta tiedän hänen ajattelevan minua edelleen liikaa.

3. yö: olen joukossa nuoria, jotka kantavat astioita jonnekin tiskattavaksi. Joukossa on nuori mies, jolle antamani kritiikki laukaisee hänessä raivokohtauksen. Mies jahtaa minua juosten joukon halki, saa kiinni ja iskee vesikannun pirstaleiksi päähäni. Muistan maanneeni verisenä lattialla joukkion hätäillessä ympärilläni. En muista selvisinkö hengissä. Muistan alistetuksi tulemisen tunteen ja muiden avuttomuuden.

4. yö: Siivoan kellaritilaa omista vanhoista tavaroistani. Heittelen jätesäkkiin muun muassa vanhoja leluja. Aika meinaa loppua kesken ja minua hoputetaan, hakija tulee aivan kohta. En millään ehtisi pakata. Harkitsen heittäväni kaikki tavarat pois. Samana yönä hämmentävän viiksekäs tuntematon mies puhuu minulle vartalostani ja pysyttelee jatkuvasti metrin etäisyydellä. Pakokauhu.

Olen pari kertaa aiemmin kokenut vastaavia usean yön uniputkia, joissa samat teemat toistuvat uudelleen ja uudelleen eri muodoissa. Se tuntuu yllättävän hyvältä; pysyy paremmin perässä omissa prosesseissaan.

Olen miettinyt paljon pelkotiloja, joita minulla oli lapsena. Olin lapsena äärimmäisen pelokas. Pelkäsin lumiauroja, hevosia, pyörällä ajamista, koiria, ihmisiä, marionettinukkeja, uimista, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, yökylässä käymistä. Pelkäsin eksymistä niin paljon, että opin tuntemaan oman pienen kotipaikkakuntani kadut vasta lukioiässä. Olen päätellyt, että lapsen ei ole tervettä olla aivan noin arka. En vain vieläkään käsitä mistä kaikki nämä pelot kumpusivat. Tiedän vain miten ne vaikuttavat elämääni nyt, ja että niiden purkaminen on ison takkuisen vyyhdin tonkimista. Sitä miettii voiko elämässä lainkaan edetä, kun kantaa mukanaan menneiden elämien solmuja. Vaan ehkä ne eivät aukeakaan pysähtymällä vaan liikkumalla? Ehkä joitain ongelmia ei voikaan ratkaista välttelemällä tilanteita, joissa ongelma ilmenee, vaan kulkemalla aina uusiin tilanteisiin, eri asentein, eri ihmisenä.

Ihminen ei ole milloinkaan valmis. Ei voi odotella loputtomiin merkkejä taivaasta, annettuja ihmeitä. Minä olen kesken, ja eri tavoin tulen aina olemaan. Minä olen kesken ja siksi täysi.

Tein uuden a cappella -coverin viime yönä: http://youtu.be/lP0BA7_AXY4 Vaikka mulla on kymmenkunta sovitusta jonossa, tämä syttyi eilen ja kiilasi koko jonon ohi kaikkien muiden hommieni kustannuksella. Heh. Ehkä siitä tietää toimivansa intohimonsa mukaisesti? Joskus laulu vain tulvii, vimmalla, silloin kun musiikki sanoo sen mitä puhe ei löydä.

On a sunny Sunday

Tänään pohdin monenlaisia asioita. Hoksasin erään teatterilaisen näyttävän aivan kuusikymppiseltä Will Schuesterilta, ihastelin ihmeellisiä valoja lasten kanssa, sävelsin biisin ja unohdin miten se menikään, ideoin näytelmän ja ihmettelin miksi kuumeessa ollessani alan ajatella kaiken hidastettuina kuvina (hourailin erään sairaspäivän tanhuketjujen käsiotteet slow motionina näkökentässäni velloen). Ihmettelin biisien säveltämisen helppoutta ja sitä, miksi jotkut tietyt tavat sitoa huivi päähän koetaan "mustalaishuiviksi". Mulla taisi olla mustalaishuivi päässä.

Mutta se syy, miksi halusin aloittaa henkilökohtaisen blogin ja kirjoittaa pohdiskelusta, on se, että halusin julki Viimeisen Toiveeni, eli sen että mitä mun ruumiille tehdään jos satun kuolemaan. Pohdiskelin nimittäin sitäkin tänään ja tulin tämänhetkiseen loppupäätelmääni.

Täten täysissä ruumiin ja sielun voimissa ilmoitan kaikelle kansalle, että haluan ruumiini tuhkattavan, ja jaettavan siroteltavaksi seuraaviin paikkoihin:

1) Lapsuudenkotini tontti yltympäriinsä, jossa erityisesti seuraavat tärkeät kohdat:

- Etupihan nurmikko, se, jonne aina laitettiin piknik-liina taivaan alle

- Juhannusruusupensas tonttien rajalla

- Vanhan autotallin ja puuvajan takana oleva metsikkö

- Se vanhan puolikkaan puolella oleva mäki, jolla oli se keinu

- Kuusiaidan vieressä jyrkänteen alla oleva metikkö, erityisesti sen ikivanhan kuusen käppyrä juurikko

- Se kulma, jossa ennen uuden tallin rakentamista oli vielä kuusiaitaa ja jossa kasvoi se pieni puu

- Omenapuiden tienoo, erityisesti sen, joka on leikkimökin vieressä

- Vanhan sillan paikka

- Se kohta, jossa oikopolku ylittää ojan

- Se metsikkö, jossa nykyään on hiekkalaatikko ja Saaran vanha maja. Se jossa kasvaa aina sinivuokkoja.

2) Jostain korkealta kovaan tuuleen sirottelu. Sen on sit kans oltava kova tuuli! Mielellään kesämyrsky. Ukkonen olis kans kiva. Esimerkiksi Nousiaisten tontin kukkula on aika hyvä vaihtoehto, tai sitten se vuori jolle kiipesin Slovakiassa. Valitkaa vapaasti.

Okei, se vakavista aiheista. Keksin eilen flunssapäissäni uuden tavan valmistaa piparkakkuja! Itsehän pidän niistä mahdollisimman paksuina, joten kokeilin seuraavaa:

1) Ota kaupan valmispiparitaikina pakkasesta.

2) Sulata huoneenlämmössä pari tuntia. Unohda tiskipöydälle.

3) Lämmitä uuni 175 celsiukseen.

4) Kuori ympäriltä muovipakkaus ja ota käteesi sopivankokoinen piparimuotti.

5) Ota kaulimattomasta taikinasta niin monta piparia kuin mahtuu. Itse sain kuusi. Paksuus noin 1 cm kussakin.

6) Laita piparit pellille ja uuniin.

7) Syö ylijäänyt taikina odotellessa.

8) Kun piparit ovat mukavasti kohonneet, vähennä lämpöä noin 150 asteeseen. Paista kunnes ovat kullanruskeita.

9) TSÄDÄÄM, saat muhkeita viiden sentin halkaisijan piparkakkoja, joissa on rapsakka kuori ja pehmoisa sisus. Nammm. The way I like them.

Ainoa varjopuoli on, että taikinaa kuluu melkoiset määrät. Oh well.