(w)here am I

I have gone through a very interesting process within the past week through certain actions, their consequences and the way they were handled. I have realized what actually happened, how and why it happened the way it did and learned new things about myself and the laws according to which the human mind functions. I will now open it through writing to clarify and internalize.

On Sunday I was faced with fears, some of which I was conscious of and some of which I wasn't. The ones I had been conscious of were of the kind I had been dealing with for some time but without consistency, and I had been hoping the progress I had made thus far would be enough for me to face the situation without addressing the issue with others involved. The ones I had not been conscious of have been opening up little by little during the week as I have been conscious of the issue, and more will probably be revealed as I venture deeper into this issue.

As I decided to leave the issue unaddressed, the situation ended up in confusion. It was not properly discussed immediately after, as we, the participants, didn't stop to clarify what had happened and why. We let it slide out of fear and everything was left unresolved.

The situation was discussed a few days afterwards. I had gone through the discussion in my head beforehand, “rehearsed it” so I would not be misunderstood, and while going through how I would say what I wanted to say I did find an actual point of stability when I realized that I would be able to let go of the ones involved and go on with my life without them; not a resolution I hope for, but one I would be able to face.

As we discussed I gave into fear before the issue was even addressed. I was going to address it directly, yet I didn't, and I waited around for other participants to bring it up and ask me directly – as is visible, the “rehearsing” didn't help at all. I knew what I was going to say even without the mind-preview, as I knew what I was talking about, yet I did not trust myself.

As we discussed, I faced an unexpectedly aggressive reaction from another. I have discussed this issue with others before and depending on the person it has always been handled differently, yet I have never faced a reaction of such rejection before. I reacted to the reaction with a fear I closely relate to the issue at hand – the fear of abandonment. I reacted by becoming “less”. I went with the reaction of the other and validated it by making myself “less”, and experienced guilt, shame and a need to apologize.

After the discussion I was alone in my apartment and felt a crushing need to “fall”: to let myself crumble and turn into a hystericly crying mess. I knew I do not want to allow myself that, as it is an explosion of energy that could be directed otherwise, and as all the emotions driving me towards “falling” are of the kind that can be let go of and handled without crumbling. I forbid myself to collapse and focused on my breathing, and within the act of forbidding I made a mistake – I suppressed the emotion trying to get out and stopped myself from seeing what was actually driving me, and instead I created a new kind of a demon. I got trapped into a state I now call being “possessed by energy”.

As I was focusing on my breathing I really thought I had returned here, but as I could have noticed from my physical symptoms (crying and shaking) I really was not. I tricked myself into believing I was doing ok. I have been introduced to the tool of self-forgiveness and I know it can be used to free myself of anything I face, and as I thought I was ok and as I really wanted to let go of what I was experiencing, I ended up using the tools, but as I noticed afterwards, if utilized from within energy it is nothing but abusing the tools for ones own end, making no real progress nor actual change. I had trapped myself within the energy demon that consisted of a myriad of fears, and from within the fear I tried to face the things I was at the moment blind to. It was useless and led to writing I published on my blog (http://toepoe.blogspot.fi/2012/08/what-your-soul-sings.html).

As the energy psychosis faded I little by little started to see everything that went wrong. I now see that I “failed” even though I know failing is unneccessary on the path of progress. I asked myself what could have been done differently – how could this have been avoided – and realized this is not the question to ask, as the situation could have been settled during the discussion, or on Sunday, or ten years ago in my childhood, or a hundred years ago when our culture was developing – you probably see my point here, as I could go on and on. Things have been leading up to this point for god knows how long.

As I had been going through these realizations I also experienced impatience. I wanted to discuss this stuff through immediately, but then I asked myself why, and realized that there too lies fear: I fear a delay will cause the other to make a decision within which any and every “explanation” I present would not be heard – thus I fear I will be unfairly judged and abandoned – and then I acquired a point of stability from within myself that has been within me from since. If I am not heard even though I speak that which is true in self-honesty without aggression, and if it is not even discussed, then the one who does not hear is not what I am looking for and can be let go of with no remorse.

For a few days I have been assisting myself in maintaining that point of stability and it has been. I didn't sleep for three nights in a row and the fourth was nothing but restless dreams, and the night time when I cease my daily activities is when my mind attacks me, but I have been pulling through surprisingly good even without sleep. (I have been active during the day simply because I have had a lot to do, not because I would be escaping my thoughts – a welcome pause, yes, but I am also conscious of how one could be escaping into work.)

I will turn to self-forgiveness, now knowing my tool better.

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

she's afraid of a light in the dark

Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.

family fissionary

Today I had a realization while walking outside: A memory resurfaced from a time three and a half years ago when a major relationship was ending. I recorded it into audio and will now transcribe it into text.


Today, right now I figured out another point. I was thinking about how I broke up with [ex] and [around] that time I had thought to myself: "I would have his children." I made up an image for myself of us having a family, and I stuck to that image, held on to it. And when we broke up, I told him in a very bitter way: "I would have had your children." Actually, no, I didn't tell him that, but that's what I thought [to myself], "I would have had your children", thus implying that it should have been respected, that I was willing to have his children - thus implying he should be grateful if anyone is willing to have his children - thus implying that there is a difference in the value between the two of us - thus implying that there's a difference in the value of a man and a woman and of their reproductive value. And so that statement was invalid in the first place, since there is no difference in the value between any man, any woman, any human being, or their reproductive value (which doesn't exist, pretty much). And thus that whole image of that family, that founded all those invalid statements, was nothing but escapism for me. It was a state of -- It was me trying to find - what I wanted in that family, in that picture of a family, was peace and unity and unconditional love. And also security. Most of all security, as I was very afraid and very insecure and on very fragile ground. Then I realized, that having a family, for many, is escapism. [To add: also escapism from this physical reality and it's problems.] It's creating your own personal heaven, not just between two people [as in a relationship] but between a lot of people, also the kids. The kids contribute to that heaven by being sort of pets, you know, like being there not to be raised but to entertain, to be cute and endearing, whereas I see that a family should be founded on the will to grow. Family should be a foundation for growth.




Most people do know that they're accepting a huge challenge when they start a family: raising children might be the most important thing you'll ever do in your life, since by your influence they will grow up to be full-fledged human beings, with as much will and freedom and ability to act and make a difference than you do. Yet somehow families often seem to turn their backs to the world, living for each other when they could be living for the world, together side by side. I don't want to create a family that lives for itself (or worse, one whose members all live only for themselves). I don't want that image I once had. I think I'm shaping a new one, and yet I'm not sure whether I should be having an image at all. Letting go of creating visions is surprisingly difficult.