Naiseudesta

Teen naisena olemisesta itselleni ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät “huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani, muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla “poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.

Tämä seura, josta puhun, saattaa aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”, perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.

Irrottauduttuani viime viikolla arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa. Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti “tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.

Seuraa pitkä avautuminen nuoruusvuosistani.

Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen. Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan – joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni, sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6 kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.

Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon, joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.

Neljännestä luokasta eteenpäin elin jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun, keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan, jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan, mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen. Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa, jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa. En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.

Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä. Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.

Yläasteella lakkasin yrittämästä. 7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin, joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan. En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja, jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille. Jokainen vastaantulija oli uhka.

Yläasteella monet tytöt jo “aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa. Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt, ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.

Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää, että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen) vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi, koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja “irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.

Okei. Se, mihin kaikki tämä avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa, jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite “universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan” olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta ristiriitoja.

Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia, jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä. Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen. Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.

En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten” olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.




Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.

Protu-purkua, osa 1

Sekalaisia, siistimättömiä, satunnaisen sensuroituja otteita prometheus-leirin jälkeisestä purkamistekstistäni, jonka kirjoittaminen vielä jatkuu.

----

Arjessa minä vietän todella paljon aikaa yksin ja poissa ihmisten ilmoilta. Kun yhtäkkiä viettää monta päivää putkeen yötä päivää ihmisten seurassa, on tultava ulos mielestään jos haluaa olla todella läsnä niiden ihmisten kanssa, todella läsnä ja kuulla ja tuntea ja vuorovaikuttaa. Koskettaminen ja läheisyys on todella konkreettisesti tässä: on mahdoton paeta mieleensä kun kommunikoi toisten kanssa fyysisellä tasolla.

Nyt pelkään hukkaavani sen läsnäolon. Tunsin sen hyvin selkeästi vielä kotiin palatessani ja kaupassa käydessäni, mutta nyt pelkään että kodin seinät ja tietokone ja arki ja työ vetävät minut takaisin siihen. Yksinään on vaikeampaa pysyä läsnä kuin yhdessä. Pelkään myös, että tunnustaessani sen pelon olemassaolon annan sille luvan toteutua.

Unohdin täysin seurata aikaa. Ei ollut olemassa mitään muuta kuin se, miksi me kaikki olimme siellä, eikä minuuttien ja tuntien seuraamiselle ollut muuta kuin viitteellinen syy. Aika virtasi luonnollisesti. Se, mitä tapahtuisi seuraavalla viikolla, oli toista todellisuutta, joka ei ollut olemassa, ja toden totta: juuri nyt ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki. Ei niinä leirihetkinäkään ollut olemassa muuta kuin juuri se hetki. Huomasin palaavani takaisin mieleen vasta niinä hetkinä, kun istuin autoon, lähdimme liikkeelle ja aloin muistella velloakseni leirissä vielä muutaman suloisen hetken. Mutta se oli jo ohi, hetki oli mennyt, ja nyt oli uusi hetki uusine haasteineen. Tätä samaa kokemusta ei saa koskaan enää uudestaan, ja olen onnellinen, että todella elin siinä kokemuksessa, todella olin läsnä. En ajatellut sen päättymistä ennen kuin se päättyi.

Miten pysyn tässä hetkessä ilman ympärillä olevia auttavia ihmisiä?

Äsken huomasin suhtautuvani työsähköpostien vastaamiseen etäisellä tyyneydellä. “Se on vain sähköposti.” “Se on vain järjestelyä.” Castingien organisointi ei ole muuta kuin järjestelyä. Ei siitä kannata stressata. Se casting ei ole vielä tässä. Se on tässä huomenna, ja nyt tässä on vain palikoiden siirtelyä niin että huomenna on oikealla hetkellä palikat oikeissa paikoissa. Tietokoneella istuessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tajuaa koko ajan missä tilassa oikeasti on fyysisesti. Että nyt kirjoittaessani tiedostan tässä tämän sohvan ja huoneen ja koko kehoni.

Leiriviikon aikana kiinnitin paljon huomiota siihen, että aina välillä lakkasin hengittämästä. Se oli myös hedelmällinen ympäristö jatkuvalle hengittämiselle. Ennen lähtöä huomioni kiinnitettiin omaan hengittämättömyyteeni, ja tajusin sen olevan seurausta stressistä. Nyt leirillä aina kun huomasin keskittymiskykyni harhailevan kiinnitin aina ensimmäisenä huomioni hengitykseen ja sitten ryhtiin. Se toimi ainakin hetkittäin.

Oli muuten hienoa, ettei leiripaikalla ollut kuin ne pari peiliä. Se auttoi pysymään läsnä. Peilaileminen edesauttaa kuvien kautta elämistä. Kun minun kuvani ei ole se maailma, joka tässä on edessä, eikä se peilikuva ole se, miltä minun sisälläni tuntuu. Pitäisiköhän ottaa omilta seiniltä peilejä alas? “Gaze no more in the bitter glass.”

susta tuli kaunis ja ylpee

I am stuck with pride. I have been teaching myself humility ever since I learned it is considered a desirable attribute, something that makes a person attractive to others, but now I feel like I've been cheating myself all along, that I never wanted to learn humility for its own sake but for the way being humble would make me appear. I don't see all that time gone to waste as I seem to have actually learned something, but I can't help but fear that the foundation for that which I've taught myself might start to crumble. I don't trust myself. I'm afraid I'll turn into a beast.

My pride doesn't cause me trouble in everything I do, but it does in the most important of things. An example: today I absent-mindedly imagined a situation where a family member challenged my profession, my ability to do my job well. In that imagined situation my reaction was aggression, and that family member had to respond with aggression to make me realize I needed to be humble and accept that she might know a lot about this business as well. As that imaginary situation flashed through my mind within a second, I was startled to realize the amount of insecurity it implied. Although I did just realize, that if the person challenging me would have been any other person instead of this family member, my reaction would have been more friendly, yet perhaps somehow one that tries to maintain a higher status, unless the one challenging me is clearly of a "higher rank". I think this problem actually originates with the person I'm referring to, or at least the aggression does, but I will not open it here as it is of a personal kind. Seeing that there's still a mild reaction to other challengers as well, I'm still a bit wary of myself.

There was also another thing today that triggered the pride issue. I noticed a reaction that told me I can't accept and execute an idea offered by a certain person, because people around me (that person included) might see it as copying, being brainwashed or an attempt to please. I got really irritated, because I find the idea really intriguing and worth a try, and it would suck to not attempt it because of a fear of others reacting to it in a negative, demeaning way. If it considers my process and might be of assistance, why should anyone's reactions stop me from doing it?

What's worrisome is also the fact that the better I get at music, the less I have to face the insecurity that drives me nuts every time someone's "better" than me. I noticed it surfacing a couple of times at my entrance exams and tried to stop it every time it arose, but as I was better than most, all I was dealing with was "good, no competition from that one". Although the better I get, the less I have a need of proving myself. I know I can, and I know others can, too.

What this all comes down to is my insecurity. I still feel like I need to prove myself "worthy" by some imagined standards through whatever it is I happen to be doing. There are some exceptions, though: whenever I do things out of pure joy, the insecurity disappears. For example, in the entrance exams I ended up acting mostly through joy and managing to keep the fear to a minimum, and that, I think, is the reason I seem to have succeeded. (I tried talking about the joy to my fellow candidates, but the ones I talked to didn't seem to get it, or maybe it was too much too sudden. Oh well, maybe I'll get another chance once I get in. God, I hope so. That's one small thing I can do to influence the business, to be the virus within the beast: start a conversation within that small group of people I will be working with. Define the language you will be using, do it carefully, establish a working foundation for communication. That's where I'll begin, where we will begin.)

Joy might be a channel for me to release pride. Acting out of joy. There is no fear in joy. One can act out of duty, responsibility, need, "calling", whatever, but is any of that truly fearless? Joy leaves one very bare; it is to expose your nature. One needs to be without fear to rejoice. I think one needs to find joy in whatever they do to make it worth while, but not through the mind by thinking "tralalaa yes I find this most enjoyable now don't I", trying to trick oneself into "liking" what they're doing - joy can be found by simply being here right now, by being present in every moment of every action. You need to clean the toilet? Fine! Grab the brush and do it. No deed is actually unenjoyable: we just make them that way by telling ourselves they are "deeds" and "stuff we have to do" (such as working) instead of every moment just being here and every action being purely just that, an action, movement, presence. What you will, will be.