Kun aikoinaan luin Neale Donald Walschin
Keskusteluja Jumalan kanssa -trilogiaa ja poimin ajatuksen siitä, miten oman polkunsa luominen edellyttää myös sitä, että löytää itsestään sen kaikkein korkeimman tavoitteen, jota kohti luovia - sen kaikkein korkeimman kuvan itsestään, joka tuntuu sielussa asti - koin jokseenkin helpoksi niiden kuvien löytämisen. Toki se edellytti oikeanlaiseen mielentilaan vaipumista ja pitkällistä pohdiskelua ja fiilistelyä, mutta kuitenkin löysin ne kuvat, ja nykyäänkin yritän muistaa aina välillä hakea ne uudestaan, josko olisivat muuttuneet vielä kirkkaammiksi. Ne ohjaavat edelleen valintojani vieden minua askel askeleelta eteenpäin.
Myöhemmin keväällä hoksasin ensimmäisen kerran, että tässä on kyseessä myös sen motivaattorin hakemisesta, jota kutsutaan unelmiksi, kun kohtasin ihmisiä, joilla ei ollut unelmia. Se tuntui oudolta: etteikö muka olisi unelmia? Miten niin ei ole? Miten voi elää ilman sitä hurjaa imua, joka syntyy kun tietää kulkevansa kohti jotain suurta ja hohtavaa, itseään suurempaa, ja tietää ettei sinne pääsemisellä ole väliä, vain ainoastaan sinne vaeltamisella? En ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Joillakin ei ole mitään mikä vetäisi eteenpäin. Ei valoa tunnelin päässä, vain sama pölyinen polku päivästä toiseen, eikä tietoista kaipuuta muutokseen, vain sama ahdistus aina unen ja valveen rajoilla.
Havainto seurasi minua kesällä läpi uuden sosiaalisen piirin ja taas syksyllä uuteen, ja koko tämän ajan olen kohdannut uusia ja uusia unelmointikyvyttömiä ihmisiä. Toisaalta joku sanoi olevansa tyytyväinen: kun hän on aiemmin odottanut elämässään jotakin ja sitten saavuttanut sen, hän on vain asettanut uuden tavoitteen tilalle, joten hän kokee paremmaksi olla asettamatta tavoitteita lainkaan. Sinänsä loogista, mutta minun nähdäkseni mikä tahansa lyhyen tähtäimen tavoite ei ole unelma. Siinä ehkä useimmiten mennäänkin vikaan: ei uskalleta kaivaa tarpeeksi syvälle löytääkseen se kaikkein kaunein ajatus. Se nimittäin sattuu.
Elokuvan Fahrenheit 451 maailmassa kirjat on kauan sitten kielletty lailla, ja kun eräs hahmo kuulee pätkän kirjallisuutta, hän puhkeaa itkuun. Kysyttäessä syytä hän kertoo tunteneensa yhtäkkiä tunteita, jotka oli täysin unohtanut. Itsensä korkeimman ajatuksen löytämisessä on kyse juuri siitä. Unelmat ovat jo meissä kaiken sen seurauksena mitä olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut ja mihin meissä on potentiaalia kasvaa. Niiden löytäminen tarkoittaa kuitenkin myös omien pelkojensa ja heikkouksiensa kohtaamista, ja moni välttelee kärsimystä vaikka hautaansa asti, jos vain sopiva turruttaja löytyy. Itsensä tukahduttaminen on tänä aikana helpompaa kuin milloinkaan, kun voi valita naamion jos toisenkin, jonka taakse piiloutua, ja huijata itsensäkin uskomaan naamio todelliseksi.
Oletko koskaan itkenyt odottamatta katsoessasi elokuvaa, kuunnellessasi musiikkia, katsellessasi maisemaa, ihaillessasi rakastettuasi? Silloin olet todennäköisesti ollut lähimpänä sitä osaa itsestäsi, jota kutsun sieluksi. Sielu riemuitsee kauneudesta, ja se tunne on ihmiselle niin valtava, että se itkettää, sattuu, konkreettisesti tuntuu vihlovana voimana kehossa. Sille tasolle tulee löytää myös unelmia etsiessä. Ajatus ei ole tarpeeksi loistava, jos sen kauneus ei sokaise. Mitä sinä todella haluat olla? Jos unohdat kaikki maailman asettamat konkreettiset esteet ja hidasteet, missä näet että antaisit parastasi? Missä olisit onnellisimmillasi, tehden muut onnellisiksi? Keitä sinulla olisi ympärilläsi? Mikä saa sinut hehkumaan elämää?
Haluan ottaa tämän aiheen puheeksi ja aktiivisesti kysyä näitä kysymyksiä kanssaihmisiltäni, koska uskon tämänkaltaisen apaattisuuden antavan ihmisille tilaisuuden muun muassa vähätellä itseään, tyytyä keskinkertaiseen ja olla kokonaan ajattelematta - unissakävellä läpi elämänsä. Minne ihmiskunta voisikaan päästä, jos jokaisen sydämessä palaisi intohimo ja halu pyrkiä parhaimpaansa?
Jos jollakulla on esittää perusteluja omalle unelmattomuudelleen, kuulisin ne mieluusti. Minusta on vaikea ymmärtää miksi kukaan haluaisi elää siinä olotilassa.