on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.

Words, take her with you / somewhere beyond time

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisella meta-tasolla. Hirveä määrä hajanaisia ajatuksia ja havaintoja lentelee ohi enkä saa mistään otetta. Jos yrittäisi nyt jäsennellä. Josko teksti auttaisi. Auttaisiko sanat, vaikka lauseet on rampoja? Mulla on pää yhtä jumissa kuin tämä kroppani, johon on juuri nyt kiinnitettynä sydämen sykettä vuorokauden ajan mittaava masiina, tarralappuja ja antureita pitkin rintakehää ja remmi kehon ympäri ja mötkäle kyljellä, äh, öh, ei ihme ettei sujunut laulutunti kun keho on kuin sidottu. Ja tämä sama ällöfiilis myös päässä. Kuin tarpoisi suossa. Kaiken lisäksi mut pistettiin hengittelemään jotain keuhkolääkettä, joka aiheutti päänsäryn. Vai aiheutanko senkin itse kaikella stressaamisellani? HMM. It's all your fault and you know it.

Haluaisin haastaa itseäni älyllisesti jotenkin pidemmälle, mutta pelkään kyynistyväni sen seurauksena. En halua kyynistyä. Miksen? Koska kyynikot on ikäviä ja onnettomia. Koska on minulle itselleni miellyttävämpää olla optimisti. Pidän siitä valoisan feelgood-hipin roolista. Olen tosin unohtanut pukea sen päälleni viime aikoina, se on tainnyt mennä vanhaksi. Mikä on roolia ja mikä ei? Missä menee maskin raja? Kuka on minä? Missä mun tietoisuuteni on, ja mikä on sen luonne? Tyhjä? Ei-mikään? Entä jos haluankin olla Kaikki?

Eilen koin hetkellisesti olevani oikeasti läsnä omassa kehossani, tai, jotenkin tunsin oman tietoisuuteni juuri tässä hetkessä, hyvin selkeästi ja elävästi. En muista olenko milloinkaan kokenut sellaista; olen saattanutkin, mutta sitten olen vain unohtanut miltä se tuntuu. Muistaminen. Elämä on muistamista, pala palalta. Olen yrittänyt tänään palata samankaltaiseen pysähtyneisyyden tilaan aina hetkittäin, palata omien silmieni taakse muiden silmien takaa.

Istuin yksin kahvilassa ja kuuntelin viereisten pöytien keskusteluja, kuinka kukin aivan huomaamattaan rakensi omaa todellisuusfantasiaansa tarkoin lasketuin siveltimenvedoin. Minun arvomaailmani perustuu tälle trivialiteetille, eikö sinunkin, saanhan sinulta vahvistuksen omille kulisseilleni, jatketaanhan niin kuin ennenkin.

Jollekin on näemmä myös normi, että parisuhteessa painostetaan ja rajoitetaan toista. "En jaksanut lähteä baariin, joten pakotin sen jäämään mun kanssa kotiin." Ja se on ihan ok ja fine ja ymmärrettävää ja hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Kukaan ei älähdä. Eletään taas läpi niitä satuja, joissa roolit on selvät ja muuttumattomat, kaiken saa vaatia mitään antamatta, tarinan lopetus on jo päätetty. Pahinta on suunnitella liian pitkälle. Kaikessa.

En halua yhtään ainutta kaavaa ohjailemaan päätäni ja käytöstäni, haluan löytää sen tabula rasa -fiiliksen, haluan takaisin siihen. Onnistuuko se, jos vain kysyn tarpeeksi kysymyksiä? Välillä tuntuu etten kysy enää oikeita kysymyksiä, vaikka joskus osasin. Voi maailmantuska ja ahdistus ja todellisuus joka on ja ei ole. Ehkä alan vain uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan todellisuus on vain se, minkä näen; luon sen itse "silmieni" eteen koko ajan. Muuta maailmaa ei ole. Kaikki on unta. Oletteko te muut mielestänne olemassa? Mistä sen tiedätte?

En halua päästää itseäni liian helpolla. En halua haasteetonta elämää. En halua ympärilleni haastamattomia ihmisiä. Pelkään, että päästän samalla irti onnellisuudesta; että jos vaadin jatkuvasti olemassaoloa mukavuusalueen rajoilla, onnellisuus lakkaa olemasta. Vaan entä jos siellä odottaakin jokin aivan toisenlainen onnellisuus tai palkitsevuus? Mistä tiedät jos et kokeile? Mitä on onnellisuus, joka perustuu helppoudelle? Onko se pumpulielämää? Onko se päiväunissa elämistä? Iskeekö sieltä jonain päivänä tyhjyys vastaan kuin märkä pyyhe vasten kasvoja? Vai onko tyytyminen todella parasta mahdollista onnea?

Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisia asioita läpi, mutta paljon pienemmällä skaalalla. Tämä on pelottavaa. Olemassaolon perusta jyrisee. Eilen istuin bussissa hermoromahduksen saatuani ja ajattelin että paskat kaikesta, jätän kaiken ja jokaisen taakseni ja vain lähden jonnekin. Ulkomaille. En suunnitellut sitä sen pidemmälle. Vain lähtemisen, jättämisen, irroittamisen tunne oli läsnä. Tartun siihen vielä.

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

for me it isn't over yet

Huh kun on ollut jotenkin hektiset pari päivää. Aloitin eilen jälleen työt vanhassa työpaikassa, ja jo unirytmin riuhtominen paikoilleen on ollut tarpeeksi tuskallista, puhumattakaan kaikenmoisista uusista työntekoon liittyvistä asioista, joita tämä "uudelleenorganisointi" (heh) on aiheuttanut. En ole tänään päässyt työasioista eroon ennen kuin vasta iltayhdeksältä, ja jo aamuseitsemältä aloittaneena se on vähän liikaa... Toisaalta, niin, 14 tuntia on ravintola-alalla ihan normityöpäivä. Pääsin sentään käymään kotona välillä! Kahvilan uudelleenavaamisessa onkin näköjään aika monta mutkaa, mutta nyt niiden pitäisi olla selvitetty.

Kuulin eilen tai edellispäivänä ensimmäistä kertaa Adelen biisin Someone Like You, tykästyin siihen heti ja päätin opetella - ja sitten kuulinkin sitä pari päivää jatkuvasti radion välityksellä töissä, koska ilmeisesti se on nyt joku iso hitti. Tai on ollut jo jonkin aikaa, mutta olen vain tapani mukaan jäljessä kaikesta mikä on hip ja in? Jaa'a! No mutta, tänään se vaivasi koko päivän takaraivossa, ja tuossa äsken työjutuista kotiin päästyäni istuin alas ja opettelin mokoman, jotta se ainakin soi päässä oikein. :E Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin korvamato, jonka sanoista osaa puolet.

On jännää löytää biisi, jonka kertoman tilanteen on kokenut, mutta josta on jo kasvanut eroon niin, että sitä voi laulaessaan tarkastella vähän etäämmältä. Laulaja ei saisi olla liian kiinni esitettävissä teoksissaan, tai tulkinta kirjaimellisesti vesittyy - ties kuinka monta kertaa minullakin itku on keskeyttänyt laulamisen. Tarkoitus ei ole velloa tunteessa vaan välittää se muille. Hauskaa todeta kasvaneensa sellaiselle tasolle, jossa sen ymmärtää, kun muistaa selvästi vielä sen ajan, jolloin ei ymmärtänyt. Katso: minä kehityn.

Tällä lailla väsyneenä ja jatkuvassa univajeessa tarpovana on jännä huomata, miten välittömästi hämärtynyt olotila vaikuttaa selvänäköisyyteen, ja tällä kertaa nimenomaan näköaistiin. Aiemmin olen kuolemanväsyneenä kuullut asioita, nyt näen niitä kaikkialla. Vielä kun onnistuisi saamaan jostakin otteen sen sijaan että haparoi vain ihmeellisiä suhruja ja muotoja ympäristössänsä. Tammikuusta tulee todennäköisesti aika raskas kuukausi henkisesti ja fyysisesti, koska teen hetkellisesti kahta työtä yhtäaikaa; alan ehkä jossain vaiheessa kiipeillä seinillä väsymyksen ja sen aiheuttamien aistiharhojen takia. Vapaaehtoisia seinältäkiskojia ja päänsilittelijöitä vastaanotetaan.

Stressistä

Huoli ja murhe ja hammastenkiristys! Stressi on mielenkiintoinen ja karmiva kun sen pysähtyy huomaamaan oireina kropassansa. Kaikki on kireällä kuin viulun kieli. Tunnen kuinka jännitys kulkee selästä niskaan ja hartioihin ja sieltä koko päähän, ja tuntuu kuin pää olisi jossakin omituisessa asennossa, suu valmiina aukeamaan huutoon, kasvojen lihakset nykäyksen päässä revähtämisestä. Kaiken seurauksena päänsärky alkaa hiiviskellä pitkin kalloa. Stressi on: perseestä! Kuten myös sen aiheuttaja armas byrokratia ja jatkuva ahtaalle ajaminen ja takaiskut äh äh äh. Ehkä myös heräsin vähän väärällä jalalla tänään. Puurokin ehti jäähtyä tätä valitusta kirjoittaessani :(

Stressi on vähän niin kuin sellainen tosi vittumainen henkilökohtainen ilveilijä, sellainen kuikelo narri joka hiipii mukana kaikkialle ja puhuu kaikesta paskaa. Lietsoo huonoa oloa ja kasvattaa itseänsä koko ajan, taustalla soi terävä ärsyttävä sähkökitarariffi, staattinen kohina kerääntyy kasvaa tihenee, syvältä nousee korkea huuto, särkee, repii, ihminen murenee; narri nauraa, lihoo, juhlii. Milläköhän sen saisi kadotettua? Katoaisiko se, jos sen kohtaisi?

Hei. Puuro maistui hyvältä vaikka se oli kylmää. Ulkona näkyy aurinko. Ja vaikka byrokratia on kamala viidakko, mua on tähän mennessä joka taholta kohdeltu ystävällisesti. Se on jo paljon. Pian on joulu eikä se stressaa mua yhtään. Kerrankin!

Tsädääm: ainakaan pää ei enää särje. Ainakaan niin pahasti. Olenpa velho!

EDIT: Ei tämä positiivinen ajattelu nyt kyllä tehonnut. Taitavasti yritin huijata itseäni, mutta ainakaan nyt siitä ei ole apua stressin poistoon. Parhaiten ehkä auttaisi, jos stressin aiheuttajan saisi poistettua, mutta se ei tule tapahtumaan ainakaan vähään aikaan. Mitäs muuta sitä kokeilisi?

Olen purkanut tätä raivostuttavaa olotilaa hetken verran neulomiseen ja paennut samalla ajattelua. Ei auttanut. Kuuntelin samalla aggressiivista musiikkia - kuvittelin jotenkin, että se voisi auttaa purkamaan olotilaa, mutta voi olla, että se vain ylläpiti sitä. Vaihdoin juuri musiikin rauhalliseen klassiseen musiikkiin. Jokin Mahlerin tyyni valoisa sinfonia soi. Luulin myös käsillä tekemisen mahdollisesti auttavan, mutta se vain lisäsi jännitystä kropassa. Olisipa jotain sellokonserttoja nyt käsillä. Sellon ääni on niin jumalaisen tyynnyttävä.

Okei. Joogahengitys näköjään tehosi. Näytellessä oppii kyllä sen, että hengitys vaikuttaa kaikkeen ja kaikki hengitykseen, mutta se on helppo unohtaa tällaisessa tilanteessa. Huh kun tuli tyynempi fiilis. Rennompi. Ei yhtään vähemmän huolestunut, mutta vähemmän kivuliaasti niin.