I am rhythm

Started writing this on 22082012, finished today.

--

Today I started new dancing lessons on a reputable dance studio. Even though I have been dancing for years, I have avoided these kinds of dance studios, as I had lessons in one when I was in my early teens and found the experience most uncomfortable. Today I saw kids the likes of that young me – scared, withdrawn and constantly evaluating their surroundings on how they ought to appear to be accepted and to be doing it “right”. I realized my earlier experience of that scene was in fact not true: I was perceiving everyone and everything from within my fears, and thus I never faced the situation as it really was. I limited myself, my experience and expression according to what I assumed I ought to be and what I perceived others to be – within seeking for answers by comparing myself to everyone and “losing” in every comparison I built a belief where I “sucked” at dancing, and thus I denied myself the joy of movement, music and sociality and also blocked myself from improving. This block still exists, as I find it very difficult to learn new things when within a certain kind of situation in a dance lesson.

I embrace this opportunity to face and dissolve those fears that still remain from those past years as I poke the edges of my comfort zone further and further away. Also, I get good and enjoyable physical exercise. Win-win!

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not focus on learning the movement as movement instead of learning the movement as a picture.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to focus on how I look to other people when practicing a move instead of focusing on the actual point of the moving – mastering the human body in motion.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare myself to other dancers around me as I dance and consequently lose my focus and end up messing up the moves; I now see and realize that within the act of comparing I live the fear of not being enough, trying to gain visual data of how I “should be” dancing and trying to figure out my “standing” within the group.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not be satisfied with the joy of movement and the pursuit of self-mastery, and instead look for validation based on my skills from the group around me – looking for the statement “yes, you are enough” or “yes, you are more than the rest of us”, not wanting to be the worst, as then I would be the “loser”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that as I look for validation within a group, I am actually living the belief that “I am less than / I am not enough” and also refusing to be the one to change that, abandoning my resposnsibility of myself, thinking that the experience of “less than” is the others' fault – that the others are mean, obnoxius, cold, unaccepting and cruel for not giving me the validation I need to feel good about myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not carry my responsibility of my own experience as the creator and director of my life.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am “less than” others based on how I perceived myself to be compared to others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame others for my experience of inability, claiming they have been bringing me down when in fact I have been the one limiting my expression.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I cannot change, as I have lived fear, thus failed at my unreasonable attempts and refused to try again. I now see and realize I have set the bar too high – I should have not set a bar at all if it's based on how other people appear to me and if I determine my goals based only on that perception and the fear of losing. Instead, I should have learned to listen to my body and train according to it's pace with consistency and patience.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the dance scene to be shallow, competitive and vicious based on my limited childhood experience of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to belittle and despise the people participating in the dance scene within the belief that everyone that participates is shallow, competitive and vicious, limiting my point of view to that of pure malice and spite.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not face the people I have met at the dance scene as who they really are, and to instead view them through and from within my fears.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not give those people a chance to show themselves as they really are.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to make dancing difficult for myself by allowing my focus to not be in the movement.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to mess up the movement by focusing on what the movement should look like instead of being within my body and figuring out how I should be utilizing my body to create the movement in its essence.

I commit myself to focus on movement as it really is: a state where I am fully within myself and in control of every part of my body.

I commit myself to face the dance lessons as the situation really is: a group of people with different motivations, fears, hopes and backgrounds with a goal that is somewhat similar. Within this I commit myself to assist and support myself and others to recreate the situation into something that is a solid and fearless learning environment for all.

I commit myself to face and let go of my fear of being judged.

I commit myself to face and let go of my fear of losing.

I commit myself to listen to my body to determine what kind of a challenge is required for improvement to take place – everything may not be possible at once. I commit myself to move forward with my own pace one step at a time, fearless of challenge yet conscious of my body's current state with complete self-honesty.

I commit myself to carry full responsibility of my own experience and the consequences thereof.

Naiseudesta

Teen naisena olemisesta itselleni ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät “huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani, muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla “poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.

Tämä seura, josta puhun, saattaa aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”, perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.

Irrottauduttuani viime viikolla arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa. Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti “tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.

Seuraa pitkä avautuminen nuoruusvuosistani.

Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen. Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan – joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni, sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6 kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.

Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon, joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.

Neljännestä luokasta eteenpäin elin jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun, keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan, jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan, mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen. Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa, jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa. En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.

Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä. Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.

Yläasteella lakkasin yrittämästä. 7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin, joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan. En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja, jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille. Jokainen vastaantulija oli uhka.

Yläasteella monet tytöt jo “aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa. Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt, ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.

Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää, että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen) vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi, koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja “irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.

Okei. Se, mihin kaikki tämä avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa, jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite “universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan” olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta ristiriitoja.

Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia, jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä. Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen. Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.

En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten” olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.




Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.

just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

Albert, don't you be afraid

Sydän oireilee taas. Ei siis emotionaalisessa mielessä (vaikka, heh heh, milloinkas se ei siinä mielessä oireilisi) vaan fyysisessä: olen epäillyt jo vuosia siinä olevan jotain vikaa, ja joskus joku sen sykettä kuunnellut ehdotti, josko kyseessä olisi rytmihäiriö - which is crazy, kun ottaa huomioon etten ole vielä edes kahtaaviittä, ja rytmihäiriö on vanhojen setien tauti. Isälläni tosin on juurikin se, en tiedä voiko sen riski siirtyä geneettisesti eteenpäin. Joskus joku kertoi myös urbaanilegendan tyypistä, joka oli saanut huomaamattaan elämänsä aikana useita pieniä sydänkohtauksia, kunnes joskus vasta lääkäri hoksasi mitä oli meneillään. Näillä sitä saa luulotautinsa paisuteltua. Toisaalta taas: mistä ihmeestä se kertoo, kun vartin verran lepotilassa sohvalla istuskeltuani ja ristikkoa täyteltyäni yhtäkkiä sydän alkaa potkia rinnassa niin kovaa että hätkähdän? Ai paska, se teki sen taas tätä kirjoittaessani. Joku jälkijäristys. Hitto. Pelottaa. Eikä terveyskeskuksen päivystys vastaa.

Ja jos nyt unohdetaan hetkeksi se, että saatoin juuri saada sydänkohtauksen, olipa kivaa saada aloitettua eräs isompi piirros tänään. Se tulee lahjaksi ihmiselle, jolle olen monta kertaa yrittänyt maalata kuvia, mutta joissa en ole koskaan ennen onnistunut. Nyt mulla on tästä hyvä kutina. Kaivoin pastellit esille ja aion jatkaa huomenna rauhassa ja huolella. Minneköhän olen jemmannut fiksatiivin? En muista nähneeni sitä muuton aikana.

Tässä tautisena ollessa on huomannut taas, miten kamalaa laulajana on kun menettää äänensä. Se on kuin katkaistaisi raaja; multa häviää yksi hyvin oleellinen ilmaisukanava täysin. Kävi sama juttu viime keväänä, ja voi luoja sitä riemua kun vihdoin pystyin laulamaan. Revittelin kurkun heti uudestaan rikki, mutta se ei haitannut. Se oli puhdasta iloa sen hetken kuin sitä kesti, ja seuraavana päivänä olin täysin terve. Onneksi nyt ei sentään ole täysille katsomoille myytyä ensi-iltaa vastassa.

On a sunny Sunday

Tänään pohdin monenlaisia asioita. Hoksasin erään teatterilaisen näyttävän aivan kuusikymppiseltä Will Schuesterilta, ihastelin ihmeellisiä valoja lasten kanssa, sävelsin biisin ja unohdin miten se menikään, ideoin näytelmän ja ihmettelin miksi kuumeessa ollessani alan ajatella kaiken hidastettuina kuvina (hourailin erään sairaspäivän tanhuketjujen käsiotteet slow motionina näkökentässäni velloen). Ihmettelin biisien säveltämisen helppoutta ja sitä, miksi jotkut tietyt tavat sitoa huivi päähän koetaan "mustalaishuiviksi". Mulla taisi olla mustalaishuivi päässä.

Mutta se syy, miksi halusin aloittaa henkilökohtaisen blogin ja kirjoittaa pohdiskelusta, on se, että halusin julki Viimeisen Toiveeni, eli sen että mitä mun ruumiille tehdään jos satun kuolemaan. Pohdiskelin nimittäin sitäkin tänään ja tulin tämänhetkiseen loppupäätelmääni.

Täten täysissä ruumiin ja sielun voimissa ilmoitan kaikelle kansalle, että haluan ruumiini tuhkattavan, ja jaettavan siroteltavaksi seuraaviin paikkoihin:

1) Lapsuudenkotini tontti yltympäriinsä, jossa erityisesti seuraavat tärkeät kohdat:

- Etupihan nurmikko, se, jonne aina laitettiin piknik-liina taivaan alle

- Juhannusruusupensas tonttien rajalla

- Vanhan autotallin ja puuvajan takana oleva metsikkö

- Se vanhan puolikkaan puolella oleva mäki, jolla oli se keinu

- Kuusiaidan vieressä jyrkänteen alla oleva metikkö, erityisesti sen ikivanhan kuusen käppyrä juurikko

- Se kulma, jossa ennen uuden tallin rakentamista oli vielä kuusiaitaa ja jossa kasvoi se pieni puu

- Omenapuiden tienoo, erityisesti sen, joka on leikkimökin vieressä

- Vanhan sillan paikka

- Se kohta, jossa oikopolku ylittää ojan

- Se metsikkö, jossa nykyään on hiekkalaatikko ja Saaran vanha maja. Se jossa kasvaa aina sinivuokkoja.

2) Jostain korkealta kovaan tuuleen sirottelu. Sen on sit kans oltava kova tuuli! Mielellään kesämyrsky. Ukkonen olis kans kiva. Esimerkiksi Nousiaisten tontin kukkula on aika hyvä vaihtoehto, tai sitten se vuori jolle kiipesin Slovakiassa. Valitkaa vapaasti.

Okei, se vakavista aiheista. Keksin eilen flunssapäissäni uuden tavan valmistaa piparkakkuja! Itsehän pidän niistä mahdollisimman paksuina, joten kokeilin seuraavaa:

1) Ota kaupan valmispiparitaikina pakkasesta.

2) Sulata huoneenlämmössä pari tuntia. Unohda tiskipöydälle.

3) Lämmitä uuni 175 celsiukseen.

4) Kuori ympäriltä muovipakkaus ja ota käteesi sopivankokoinen piparimuotti.

5) Ota kaulimattomasta taikinasta niin monta piparia kuin mahtuu. Itse sain kuusi. Paksuus noin 1 cm kussakin.

6) Laita piparit pellille ja uuniin.

7) Syö ylijäänyt taikina odotellessa.

8) Kun piparit ovat mukavasti kohonneet, vähennä lämpöä noin 150 asteeseen. Paista kunnes ovat kullanruskeita.

9) TSÄDÄÄM, saat muhkeita viiden sentin halkaisijan piparkakkoja, joissa on rapsakka kuori ja pehmoisa sisus. Nammm. The way I like them.

Ainoa varjopuoli on, että taikinaa kuluu melkoiset määrät. Oh well.