Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.

Ain laulain työtäs tee

Olin tuossa maanantaina jo onnistunut täyttämään asuntoni savulla, kun leipää leipoessa uuni alkoi savuttaa - luulin osan savusta tulleen myös hellalle loiskahtaneesta maitokastikkeesta (tein samalla lasagnea, multitasking keittiössä on vaan niin kivaa!), ja siksi en kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Tänään ehdin jo puolihuolimattomasti ajatella, että "onpa kivaa kun kämpässä ei haise enää savu", ja laitoin uunin taas päälle joulutorttuja varten - ja kun palasin keittiöön vartti myöhemmin, näkökenttäni hämärtyi huomattavasti. Savua?! Uuni pois päältä luukku auki ikkuna auki ovi auki läpiveto köh köh täällä ei voi hengittää teekuppi käteen pakoon portaikkoon palohälytin soi voi paska jakkara hamuan katonrajaa miksei se irtoa perkele huh huh. Aktivoin ninjakykyni, väsäsin hengityssuojan ja aloin ohjata ilmavirtoja isolla viuhkalla, ja samalla - like a boss - väsäsin niitä julutorttuja uunikuntoon, koska, hitto vie, kun olisin siivonnut uunista sen mikä ikinä siellä käryääkin, elämä jatkuisi ja tortut olisi paistettava!

Uuni jäähtyi, jännitys tiivistyi, nappasin käteeni rätin ja veitsen selvittääkseni mikä nilja siellä savuaa, vaiko peräti esi-isämuumin nuotio tai nenäkarvat, sohaisen pimeään... ja kas, mikä sieltä tupsahti:

Vieressä veitsi koon havainnollistaakseni. Mulla on ollut uunissa viikkokausia sitten tehdystä kakkupohjasta valunutta taikinamöhmää ja se on palanut tuollaiseksi, öö, taikaponinsikiöksi. Onko joku ihme että savuaa, kun säilytän uunissa kourallista hiiltä? Hyvän tovin naureskelin siinä lattialla. Ehhehe ehhh. Pitäisiköhän tuo kehystää, niinku muistutukseksi, niinku, trophy, tiätteks.

Nyt niitä torttuja. Jouluja kaikille! Hamutkaa tykönne valoa ja lämpöä ja rakkautta, koska ilman niitä talvi voi olla sietämätön.