I am rhythm

Started writing this on 22082012, finished today.

--

Today I started new dancing lessons on a reputable dance studio. Even though I have been dancing for years, I have avoided these kinds of dance studios, as I had lessons in one when I was in my early teens and found the experience most uncomfortable. Today I saw kids the likes of that young me – scared, withdrawn and constantly evaluating their surroundings on how they ought to appear to be accepted and to be doing it “right”. I realized my earlier experience of that scene was in fact not true: I was perceiving everyone and everything from within my fears, and thus I never faced the situation as it really was. I limited myself, my experience and expression according to what I assumed I ought to be and what I perceived others to be – within seeking for answers by comparing myself to everyone and “losing” in every comparison I built a belief where I “sucked” at dancing, and thus I denied myself the joy of movement, music and sociality and also blocked myself from improving. This block still exists, as I find it very difficult to learn new things when within a certain kind of situation in a dance lesson.

I embrace this opportunity to face and dissolve those fears that still remain from those past years as I poke the edges of my comfort zone further and further away. Also, I get good and enjoyable physical exercise. Win-win!

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not focus on learning the movement as movement instead of learning the movement as a picture.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to focus on how I look to other people when practicing a move instead of focusing on the actual point of the moving – mastering the human body in motion.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare myself to other dancers around me as I dance and consequently lose my focus and end up messing up the moves; I now see and realize that within the act of comparing I live the fear of not being enough, trying to gain visual data of how I “should be” dancing and trying to figure out my “standing” within the group.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not be satisfied with the joy of movement and the pursuit of self-mastery, and instead look for validation based on my skills from the group around me – looking for the statement “yes, you are enough” or “yes, you are more than the rest of us”, not wanting to be the worst, as then I would be the “loser”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that as I look for validation within a group, I am actually living the belief that “I am less than / I am not enough” and also refusing to be the one to change that, abandoning my resposnsibility of myself, thinking that the experience of “less than” is the others' fault – that the others are mean, obnoxius, cold, unaccepting and cruel for not giving me the validation I need to feel good about myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not carry my responsibility of my own experience as the creator and director of my life.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am “less than” others based on how I perceived myself to be compared to others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame others for my experience of inability, claiming they have been bringing me down when in fact I have been the one limiting my expression.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I cannot change, as I have lived fear, thus failed at my unreasonable attempts and refused to try again. I now see and realize I have set the bar too high – I should have not set a bar at all if it's based on how other people appear to me and if I determine my goals based only on that perception and the fear of losing. Instead, I should have learned to listen to my body and train according to it's pace with consistency and patience.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the dance scene to be shallow, competitive and vicious based on my limited childhood experience of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to belittle and despise the people participating in the dance scene within the belief that everyone that participates is shallow, competitive and vicious, limiting my point of view to that of pure malice and spite.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not face the people I have met at the dance scene as who they really are, and to instead view them through and from within my fears.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not give those people a chance to show themselves as they really are.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to make dancing difficult for myself by allowing my focus to not be in the movement.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to mess up the movement by focusing on what the movement should look like instead of being within my body and figuring out how I should be utilizing my body to create the movement in its essence.

I commit myself to focus on movement as it really is: a state where I am fully within myself and in control of every part of my body.

I commit myself to face the dance lessons as the situation really is: a group of people with different motivations, fears, hopes and backgrounds with a goal that is somewhat similar. Within this I commit myself to assist and support myself and others to recreate the situation into something that is a solid and fearless learning environment for all.

I commit myself to face and let go of my fear of being judged.

I commit myself to face and let go of my fear of losing.

I commit myself to listen to my body to determine what kind of a challenge is required for improvement to take place – everything may not be possible at once. I commit myself to move forward with my own pace one step at a time, fearless of challenge yet conscious of my body's current state with complete self-honesty.

I commit myself to carry full responsibility of my own experience and the consequences thereof.

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.