gaze no more in the bitter glass

Lakkaan tekemästä itselleni henkistä ja fyysistä väkivaltaa nyt heti. Pysähdyn heti, jos havaitsen sitä taas. Sitä syyttää muita ihmisiä kaikesta tuskasta ja ongelmista ja vaikeuksista ja pelkotiloista, kun oikeasti pahiten minä itse teen itselleni vahinkoa. Myös edellisessä lauseessa, jossa syyllistän itseäni itsesuggestioni seurauksista, kun en osaa esittää asiaa muutenkaan. En rankaise itseäni enää. Olen rankaisematta itseäni. Syy, miksi haluan rangaista itseäni, ei ole pätevä. Se ei ole totta.

Luoja, mun täytyy oikeasti kädestä pitäen opetella olemaan itselleni hellä ja anteeksiantava. Miten tämä on mennyt tällaiseksi?

Romahdin aiemmin tänään ja aloin kirjoittaa tajuamisiani ylös. Kirjoitin muun muassa seuraavaa:

Pintaan on noussut pelko, joka sanoo “en ole tarpeeksi”. Olen käsitellyt aiemmat kokemukseni siten, että päällimmäiseksi on jäänyt virhepäätelmä “jos en ole tarpeeksi, muut ihmiset hylkäävät minut”. Jos en ole tarpeeksi kiinnostava, miellyttävä, lahjakas, viihdyttävä, kaunis - toisin sanoen se täydellinen ideaali, jonka olen itse itselleni asettanut – muut jättävät minut yksin. Tämä pelko on virheellinen, sillä

• minun ei tarvitse olla kenellekään tarpeeksi
• minä olen mikä olen, en hyvä enkä huono
• syy muiden ihmisten “hylkäämiselle” ei ole ollut minun “huonoudessani”
• muiden ihmisten läsnäolo ei ole minun määrättävissäni tai kontrolloitavissani, eivätkä mitkään “hyvät” tai “huonot” ominaisuudet vaikuta siihen

Näen itseni jatkuvasti muiden odotusten kautta. Olen luullut että näin ei ole, että olen jo päässyt sen asian “yli”, mutta todellisuudessa olen käsitellyt vasta murto-osan itsensä tuomitsemisen ongelmasta. Muiden ihmisten perspektiivi ei ole oleellinen pohdinnan aihe, etenkin kun se, mitä kuvittelen sen olevan, on oman mieleni vääristämä ja epäsuoran kommunikaation aiheuttama harhakuva.

Kirjoitin paljon muutakin, mutta se oli julkaisuarvoltaan kelvotonta (tässäkin tuomitsen itsäeni) ja niin henkilökohtaista, että sen julkaiseminen loukkaisi muiden ihmisten yksityisyyttä. Sitten lakkasin hetkeksi kirjoittamasta, avasin internetin ja TEIN SEN HITTO TAAS, haukuin itseni kun avasin Facebookin. Ja tuossakin capslock-huutamisessa teen sen taas. Läimin itseäni päin näköä joka tilaisuuden tullen. Ole kiltti ja lopeta!

Miksi haluan rangaista itseäni? Koiraa rangaistaan, koska sitä halutaan kasvattaa, viedä se kohti hyvin käyttäytyvän koiran ideaalia. Ehkä minäkin luovin kohti jotakin täydellisen superihmisen ideaalia tällä tavoin, vaan saavuttaako sillä yhtään mitään kestävää?

Voisin opetella jonkin selkeän korvaavan eleen tai mantran itsensä rankaisemiselle. "Ei se mitään, ei se haittaa." Silittää itseään lyömisen sijasta. Jotain, hitto, jotain on kokeiltava. Olen luullut hyväksyneeni itseni ja oppineeni rakastamaan itseäni, mutta olen luullut olevani maalissa jo kun olen vasta ylittänyt lähtöviivan. Mutta ei se mitään. Ei se haittaa. Ei se mitään. Ei se haittaa. Hengitä.

"I would that you spoke with no words..."

"... like paper cuts, they hurt."

Tämä on näitä öitä, jolloin kaipaisi jonkun vierellensä hyräilemään tuutulauluja. Pehmeän äänen ja läsnäolon. Hiljaisuutta ja lämmönlähteen. Tämä asunto on kylmä.

Joihinkin ihmisiin jää kiinni niin sitkeästi, että tuntee etäisyydenkin päästä imevänsä toiselta jotakin. Jos olisin Mestari, osaisin ehkä katkaista tällaiset kaipuut ja kaikilla olisi helpompi olla. En ole Mestari. Voisin tosin yrittää olla, ja olen yrittänytkin. Tämä vain palaa ja palaa, ympäri käydään yhteen tullaan uudestaan uudestaan uudestaan. Teen jotain väärin. Todennäköisesti en vain oikeasti halua päästää irti. Olen huijannut itseni uskomaan että olen käsitellyt asian. Aloita alusta. Yritä uudelleen. Nyt annan toisen olla.

Huomenna lähtö Jyväskylään tapaamaan ihmisiä ja sieltä Espooseen uudeksi vuodeksi tapaamaan lisää ihmisiä. Mulla on taas tämä pakenemisen tarve, pois kotoa, pois tästä todellisuudesta, ei kiire takaisin. Jätä kaikki taaksesi. Toivottavasti kukaan ei kysy kuulumisia, en jaksaisi selittää taas tätä tilannetta auki... Kun työtilanne on se ainoa josta uskaltaa avautua. En ole puhunut auki tunne-elämääni pitkään aikaan. Olen ehkä hukannut ne ihmiset, joiden kanssa se oli helpointa. Yhä pieni ja pelokas. Vaan en enää pienin kaikista. Hmheh.

Ainiin, iloinen asia: Ane Brun itse oli kuullut tämän a cappella -coverini, tykännyt siitä ja jakanut sen eteenpäin facebook-sivullaan :) Vau sanon minä!

When you try your best but you don't succeed

Nyt eilisen laukaisemana jotenkin kaatuu seinät päälle pitkästä aikaa. Kaikki mielessä muhineet ahdistukset ojentavat kouransa ja heittelehdin mielentilasta toiseen kuin ringin tuupittavana. Yritän aina välillä unohtaa kaiken, tehdä jotain, mennä ulos, puhua aivan muista asioista, kunnes ajaudun tukitun oloni seurauksena tekemään jotain "väärin", josta alkaa taas kierre. Pitäisi ehkä pysyä poissa ihmisten ilmoilta kunnes tämä laantuu. Toisaalta tulen seinähulluksi. Kävin tanssiharkoissa, ja hetken aikaa teki hyvää vain polkea turhautumia askelikkoihin, mutta loppuvaiheessa aivot eivät vain enää prosessoineet mitään. Oli pakko istua alas, painaa pää käsiin ja luovuttaa. On niin levoton olo etten pysty pelaamaan videopelejä, en voi keskittyä lukemiseen, en uskalla nukkua (oli taas unirikas yö viime yö).

Jotain rakentavaa ja puhdistavaa osasin tänään kyllä tehdä: aloin kirjoittaa. Totesin, että tätä prosessia, joka mulla nyt on lähtenyt aika mielenkiintoisesti vaikkakin rankasti päässä käyntiin, olisi aika herkullista hyödyntää romaani- tai novelli-ideana, ja sain puolitoista liuskaa tekstiä. Enemmän olisi, mutta energia ei enää tänään riitä. Katsotaan mitä siitä tulee. Se riippunee siitä, mitä musta tulee.

Elämä meni eilen jotenkin rikki. Se on ollut oudolla tavalla vinksallaan jo pitkään, mutta nyt vasta mulla on sellainen olo, että olen hukassa. En osaa tarttua mihinkään. Kai se johtuu siitä, että on ehtinyt jo asennoitua elämänsä jatkuvan tietynlaisena ainakin muutaman kuukauden eteenpäin, ja sitten heitetäänkin kovaa vauhtia takapakkia aivan kaikilla osa-alueilla. Mulla on hukassa toimeentulo, unelmat, kaikenlainen tasapaino. Onneksi on sentään ystäviä. Ja koti. Ja pariksi kuukaudeksi vuokrarahat jemmassa. Ei tämä noin niin kuin järkevästi ajateltuna ole maailmanloppu. Se vain tuntuu siltä. Tuntumiset ikävä kyllä muodostaa aika ison osan siitä subjektiivisesta kokemuksesta, jota todellisuudeksikin kutsutaan.

Näkyisipä tähtitaivas. Tähdet tuo mulle lohtua kun maailma tuntuu liian painavalta. Täytyy kai nyt pärjätä ilman. Jos sulkisi silmät.

where did you come from

http://www.ts.fi/online/kotimaa/283267.html

Missä nyt mättää kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä? Jos universumin lakeihin on uskominen, mä olen kutsunut itse itselleni kaiken kohtaamani epäonnen, joten mistä ihmeestä tämä? Olinko liian helpottunut? Onnellinen, jopa? Ihan hetkellisesti tyytyväinen? Eikä tämä tällainen kitkeryys ole lainkaan minunlaistani, ei, en halua katkeroitua. Olen vain vieläkin shokissa. Ehkä siitä äärireaktiot. Emmätiä.

Eikä tätä paskamaisuutta ja pitkää raskasta poliisikuulustelujen ahdistavuuden täyttämää päivää pelasta se, että kotona huutaessani tyynyyn paniikkikohtauksen kourissa ajattelen, että tämä kaikki olisi vähemmän tuskallista jonkun sylissä. Turvattomuus on mulle edelleen se isoin mörkö.