just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.

Jahve Jahve, gimme some r-e-s-p-e-c-t

Tänään uskalsin pitkästä aikaa sanoa jehovantodistajaystävälleni suoraan, mitä ajattelin, ja tein sen ehkä hieman tylysti. Ehkä. Naamioin vitsiksi ja seurasi vaikea hiljaisuus. Hoksasin, että olen kiintynyt häneen niin paljon, että pelkään rikkovani ystävyyden olemalla kriittinen hänen elämänkatsomuksestaan, ja siksi olen jo pitkään kaunistellut sanomisiani... Tai jättänyt sanomatta asioita. Se ei kai ole hyvä. Kun kuitenkin olen aika usein tavalla tai toisella eri mieltä, tai hahmotan asiat eri tavalla. Ehkä mulla on vain taipumus muotoilla asiat niin kauniisti, etten hahmota ilmaisevani eriävän kannan? En tykkää olla karkea, välttelen sitä.

Tämänpäiväinen tilanne syntyi, kun luettiin joku pätkä Raamatusta, jossa - okei, en muista, lunttaan - puhutaan siitä, millaisiksi ihmiset muuttuvat "lopun aikoina": itserakkaiksi, rehenteleviksi, pöyhkeiksi ja niin edelleen (2. Tim. 3:1-5). Lopuksi käsketään välttää sellaisia ihmisiä. Ystäväni siinä oli jo jatkamassa johonkin muuhun aiheeseen, kun minun silmäni jatkoivat lukemista vielä seuraaviinkin jakeisiin, joita ei ollut "oleellista" lukea, ja siellä sanottiin: "Nämä [pahat ihmiset] näet tunkeutuvat koteihin ja kietovat valtaansa syntien rasittamia, monenlaisten oikkujensa riepottelemia naisparkoja, / jotka ovat aina alttiita uusille opetuksille mutta eivät voi koskaan päästä selville totuudesta." Minulta pääsi ääneen kysymys, että miksi "naisparat", miksei ihmisparat? Mitä tällä tarkoitetaan? Johon minulle yritettiin ensin vastata, että "naiset on empaattisempia ja siksi alttiimpia kaikille tollasille uusille, öö, jutuille, tiäks... tai siis ei, älä lue sitä, tai siis heh heh", johon naureskellen sanoin, että "Nii joo, 'lukekaa vaan nämä jakeet ja tulkitkaa ne kirjaimellisesti, mut älkää sit lukeko niitä seuraavia jakeita!' Heh."

Ja

sitten

kovin

hiljaista.

Mun mielestä on ihan okei kyseenalaistaa se, että tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti esimerkiksi kaikki ennustukset, mutta sitten ei huomioida tuollaisia kokonaisuuksia. Että yhtäällä hiotaan pilkkua ja toisaalla "eisilläniivväliä". Eikö? Olenko väärässä? PS. Vituttaa se, että myös jehovat näkee naisen miehelle alisteisena. Pirun luomismyytti ja kylkiluut ja kaikki se.

Arrrgh mikä on Raamattu kokonaisuutena? Yritin rippikoulussa, yritin kirkosta erottuani, yritän taas mut en vaan hahmota. Mutta etenen. Pitäisi ehkä lukea vain Mooseksen kirjat, koska niiden tarinat on lähimpänä sellaista kerrottua kansanperinnettä, joissa on yhteyksiä myös muihin mytologioihin (esim. tulvamyytti). Ne olisi historiallisesti ehkä kaikkein kiinnostavimpia, siinä missä Johanneksen Ilmestys on meditaatiomielessä tosi kiintoisa, ja Sananlaskut runousmielessä jännä, ja kaikki Uuden Testamentin kirjeet seurakuntien synnyn ja Raamatun tulkinnan ja pieleentulkinnan ja tulevan valtauskonnon sisäisen hajaannuksen alkusysäyksen kannalta aika jänskä.

Enough Jesus talk! Hare krishna salaam alaikum blessed be ja niin edelleen. Puhdistaakseni tämän patoumia synnyttävän ja negatiivista huomiota keräävän uskonnon vibat tästä tekstistä voin kertoa lyhyesti, että lueskelen parhaillaan pranic healing -opasta ja koen sen syventävän sopivasti osaamistani energiatyöskentelyn parissa. Lisäksi sorrun säännöllisesti kaikenkirjaviin haureuksiin. I be a sinner, no wait, enhän mä usko syntiin. Ha ha! Onpa vapaa olo!

Tänään aloin rajoittaa syömisiäni töissä, koska oikeus kaikkeen ruokaan työvuoron aikana ja tarve keksiä tekosyy istua alas ovat aiheuttaneet talvisen rasvakerroksen kerrostumista etenkin lantion seudulle. Sitten söin sämpylän - majoneesilla. :( Hävisin. Huomenna uusi yritys.