Ihmisten reaktiot on outoja. Räjähdetään räyhäämään itseä ärsyttävistä asioista pysähtymättä miettimään, miksi niihin ylipäänsä reagoi aggressiolla. Ehkä mä odotan ihmisiltä liikoja. Mutta toisaalta tiedän kenen tahansa halutessaan kykenevän irroittautumaan itsestään ja tunnereaktioistaan, joten miksen odottaisi sitä muiltakin? Vai onko "odottaa" (to expect) väärä sana? Ehkä tämä pitäisi ajatella sen kautta, ettei anna ihmisille tekosyitä olla tekemättä niin. Not to expect but to not excuse.
Tällaisissa tosi pälleiltä tuntuvissa konflikteissa, joissa päristään ei-vittu-yhtään-mistään, oppii kyllä hyvin itse lisää kommunikaatiosta. Pysähtyy tarkastelemaan omia reaktioitaan, etsii niiden lähteen (impulssi ei ole lähde; esim. toiselta tuleva vittuilu on impulssi, ja jos reagoin siihen luomalla itselleni pahan olon, sen reaktion lähde on mussa itsessäni), kohtaa reaktionsa syyt ja hengittää niiden läpi. Nyt kun olen yrittänyt päästää irti kaikista tunnereaktioista, olen huomannut, miten paljon olen ollut aiemmin niiden "armoilla".
Mulla oli eilen laulukeikka hautajaisissa. Vainaja oli mulle vieras, samoin kuin kaikki omaiset, mutta tilanne oli hautajaismittapuulla aikamoisen sydäntäsärkevä: vainaja oli 40-50-vuotias mies, jolta jäi jälkeen kolme teini-ikäistä lasta, vaimo, vanhemmat ja kolme veljeä perheineen. Aiemminkin hautajaisissa esiintyneenä tiesin odottaa vaikeaa tilannetta, kun omaisten suru "tarttuu", ja laulamiseen keskittymisestä tulee mahdotonta. Nyt tilanne vain tuntuikin erilaiselta. Nähdessäni kanssaihmisteni tuskan mussa luonnollisesti heräsi empatia, ja liikutuin itsekin, mutta huomatessani tämän reaktion itsessäni pysähdyin hengittämään sen läpi. Tiesin, mikä minun tehtäväni tässä tilanteessa on: ei itkeä muiden tuskaa ulos itseni kautta, vaan tarjota jotakin, joka tuo lohtua ja auttaa omaisia kulkemaan surunsa lävitse. Mielsin itseni jonkinlaiseksi moderniksi itkijänaiseksi. (Itkijänaiset on muuten hieno juttu. Haluaisin perehtyä siihenkin.) Tajusin, ettei mun sympatiaitkuni tässä tilanteessa antaisi kenellekään yhtään mitään. Tässä tilanteessa tunteilleen vallan antaminen olisi ollut turhaa ja tarpeetonta. Sen sijaan kanavoin ne lauluni tulkintaan.
Pelkäsin, että minut nähtäisiin kylmänä, vaikka kyse oli tunteettomuuden tilasta eikä pahantahtoisuudesta, samalla tapaa kuin joskus pelkäsin antavani itsestäni frigidin kuvan kun en tursunnut seksiä ympäriinsä ja keskityin vain neutraaliin olemiseen. Eilisessä tilaisuudessa päätin luottaa siihen, mikä tuntui luonnolliselta, ja ilmeisesti se toimi myös saattoväelle, ainakin saamani palautteen perusteella. Olla tyhjä tunteista ei ole sitä, mitä sanan "tunteettomuus" negatiivinen kaiku antaa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti