tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

uberrima fides

What is a faithful heart?

To be full of faith. To have a heart full of faith. What is faith?

Belief, trust, hope. Believing without proof? Trusting something to happen; knowing without information. Isn't that also called intuition? But intuition also involves feelings: "feeling" whether something is ok or not. How is intuition linked with faith?

But faith can also mean full-on confidence, absolute trust. "Complete trust or confidence in someone or something", says my dictionary. I've felt absolute trust only a couple of times. While I was traveling alone in Europe for a month without a plan, I had absolute trust in life and the world. I had absolute trust in humanity. I had absolute trust in myself.

I have never felt absolute, unquestioned trust in a fellow human being (let alone an animal). My family gets very close to that based on the bond of unwavering love alone, but I'm not sure if they can ever reach a deep enough state of unattachedness for me to have absolute trust in them. To be as trustworthy as life, the perfect organism itself, requires the ability to fully know yourself, to perceive yourself from outside of you, I think.

Does this mean I have never really trusted anyone? Should I have? How can I have trusted myself two years ago, when only now am I beginning to feel like I know myself? It must have not been trust in the first place. What was it then? Foolishness? A distorted view of myself? Or: seeing the good in me, seeing my potential, and having hope, faith in myself?

"The purity of a faithful heart is chaste as the icicle curded by the frost from driven snow: 'twill bear no blemish."

It will bear no blemish. "Chaste".

If a faithful heart is such that has absolute trust and is full of it, what makes it so pure? What does trust purify and why? Trust may be the purifier of all that is hidden: intentions, emotions, hopes and fears, all underlaying mechanisms. Trust requires openness. That which is open cannot hide what it contains.

I don't mean that, when having trust in the world, the world should open up to you; it's you who should open up to the world. This is me as I am in this moment, bare and shameless, present and absolute. Like attracts like, and the world will open up.

Trust also attracts those who exploit, as light attracts shadow. The only way for light to stay light is to not become the shadow. Is that unstainability as true with pureness of heart? It's either black or white, light or shadow. The pureness either is or it isn't.

How does one keep one's heart pure or purify one that has been blemished? How to protect oneself from exploiters? Does that have something to do with faith? Is trust in everything the greatest protection? Against what, exactly?

My intuition tells me that the human kind ought to have absolute trust in itself, within itself. How to make such a grand vision reality? Up until now I've been trying to get there by building trust in myself and every one I encounter. Is that enough? I want to do more, but is that just impatience in me speaking?

the myriad of memories

Eilen aamulla kuulin lausuttavan: "Osama Bin Laden oli hyvä mies."

Mulle on nyt vasta alkanut pikkuhiljaa aueta se kulttuurillinen neulos, joka värittää mun työympäristöäni. Näiden muutaman kuukauden aikana olen tehnyt töitä neljän eri kansallisuuden kanssa lainkaan havainnoimatta niitä jännitteitä, jotka kansallisidentiteetti saattaa yksilöiden välille aiheuttaa; puhumattakaan siitä, etten ole tajunnut, että näiden ihmisten äidinkieli ei olekaan yksi ja sama, vaan että ympärilläni puhutaan jatkuvasti kolmea eri kieltä. Yhtäkkiä ymmärrän tätä verkostoa hitusen paremmin.

Aamukokki on irakilainen, toinen myyjä afganistanilainen, entinen tiskari oli gambialaisnainen, omistajaperhe iranilaissyntyinen. Yksi puhuu darsia, toinen kurdia, kolmas persiaa, joku ei lainkaan englantia ja huonosti suomea; iranilainen ei ymmärrä afganistanilaisen äidinkieltä, mutta hän taas osaa vähän kaikkea, ja toimii kaiken kommunikoinnin ytimessä.

Irakilainen kokkimme katsoi eilen tv:n aamu-uutisia avatessani kahvilaa, ja pyysi minua kertomaan mitä uutistenlukija kertoi ruudussa näkyvästä kaoottisesta videokuvasta. En ollut kuunnellut uutista, mutta sain selville, että materiaali käsitteli Syyriaa. Hän paheksui suurieleisesti. Hän tekee sitä usein, paheksuu kaikkea: työnantajaansa, uutisia, kylmää säätä. Sadattelee ja huokailee, yrittää vakuuttaa minut asioiden pahuudesta mikroskooppisella sanavarastollaan, turhautuu ja kiroaa jos en ymmärrä. Se on tavallaan ihan sympaattista, vaikka tavallaan tiedänkin olevani sellaisen ihmistyypin äärellä, joka uskoo sokeasti ja toimii ajattelematta.

Hän kysyi minulta, tiedänkö Osama Bin Ladenin. Sanoin tietäväni. Hän mietti hetken, ja sanoi sitten: "Osama Bin Laden hyvä mies. Muslimimies." Hämmennykseni on ehkä kuviteltavissa: kun elää maailmassa, joka toitottaa mustavalkoisten totuuksien yhtä ainoaa puolta, oli kertakaikkisen pysäyttävää nähdä asioiden toinen puoli edessänsä puhtaaksi vilpittömyydeksi kiteytyneenä. Ajattelin: vihdoin toinen näkökulma! Olenko elänyt valheessa? Kerro lisää! Olisin hirveästi kaivannut perustelua työkaverini väitteelle, ja vaikka hän ymmärsi mitä kysyin, hän ei löytänyt yhteisestä kielestämme oikeita sanoja. Sen sijaan hän päätti minun väittäneen Bin Ladenia pahaksi mieheksi.

Lopun aamua hän näytti minulle kännykällään videoita Suuresta Amerikkalaisesta Pahuudesta: kuvaa siviilien ammuskelusta, amerikkalaisten tankeista Irakin kaduilla, sotavankien häpäisystä. Hän turhautui kerta kerralta enemmän, kun näkemäni ei saanutkaan minua dramaattisesti hänen puolelleen, eikä pysähtynyt kuulemaan, etten ehkä olekaan kenenkään puolella.

Kun afganistanilainen myyjä tuli myöhemmin töihin, kerroin hänelle tästä välikohtauksesta, ja tämä yleensä rauhallinen mies todella kiivastui, sillä hän on tapellut samasta aiheesta kokkimme kanssa aiemminkin. Olisin ehkä osannut aavistaa senkin, jos ymmärtäisin lähi-idän konflikteista edes pääpiirteet: irakilainen Bin Laden on kuitenkin ilmeisesti tappanut muun muassa afganistanilaisia kuin karjaa, miljoonittain. Myyjä sanoi, että hän ei usko Bin Ladenin olleen ihminen vaan eläin. Hänen sanomanaan se tuntuu paljolta.

Ja näin alan ymmärtää, miksi nämä kaksi työntekijää ovat aina eri aikaan töissä.

On myös mielenkiintoista alkaa hahmottaa erot näiden kahden vasta viime vuosina Suomeen muuttaneen miehen ja Suomessa kasvaneen iranilaissyntyisen perheen välillä. Jälkimmäinen on elänyt lähes koko ikänsä runsaassa hyvinvointivaltiossa toinen toistaan tukien, kun taas nämä miehet ovat täysin yksin rämpineet kaaoksen keskeltä pakoon. Afganistanilaisella on sisaruksia kotimaassaan, mutta hän ei halua puhua heistä. Ihmeellisiä jännitteitä risteilee ihmisten välillä niin monilla tavoilla, ja ne voi havaita vaikkei ymmärtäisikään kieltä, jolla keskustelu käydään. Kaiken tämän tarkkailu tekee työnteosta huomattavasti virikkeellisempää.

Alkaako mun työni käydä liian helpoksi? Onneksi voi aina kehitellä itselleen uusia haasteita, kuten esim. pizzojen teon. Kyllä, minä opettelen tekemään pizzaa. Se on suhteettoman vaikeaa ja hirveän hauskaa, puhumattakaan siitä että mulla on äärimmäisen cool fiilis kun pyörittelen taikinaa. Hehehe.

On relationships

Tämä teksti on poikkeuksellisesti englanniksi, koska sillä kielellä se ulos pullahti kiireisellä käsialalla töissä post-it-lapuille.

---

"Let the right one in

let the old dreams die

let the right one slip in"

---

Romantic relationships (I'll use this term as to separate what I'm referring to from the more platonic types of relationships) are not just about being loving and being loved. They are much more than that, and once you realize their full potential there is no going back. I'm not saying there's anything wrong with simply enjoying each other's company - that's one good way of making life more bearable or even fulfilling - but I can't have a simple feelgood-relationship anymore. It would feel empty; it would not be enough.

"The full potential of a relationship" is a god damn scary concept in all its fearsome power. I've pondered upon this every time I've pulled "The Sun" out of my tarot deck. It represents this exact concept and compares its energy to that of the Sun. That star over there, right next to us, burning, exploding, consuming, giving; a dynamo of elements. If a relationship can be as powerful as the Sun, it is hereby compared to the most powerful thing the humankind has ever witnessed during its existence. Fire is a mighty element, and the kind of relationship I want to have would be an embodiment of its nature.

I guess all this might be scary for some people, maybe even most of them. That's probably why I haven't been dating in a while.

But what is that "more" a relationship can be, you might ask. Not to separate myself from other people, but it's something most people never stop to think about or might not even be able to conceive, even if they were lucky enough to live it. The concept is very abstract and hard for me to put into words, but let me have a try.

Not long ago I heard a speech by an old Indian man by the name Osho. He discussed the nature of relationships and love and presented this comparison: we are all Beggars begging form each other. None of us can love each other for we have never loved ourselves; thus all relationships with us "loving" while we know nothing of love will end up with two Beggars thinking the other one is an Emperor from whom they can beg. One will think of himself as a Beggar and the other one as an Emperor, the other one will do the same, and they will end up feeling cheated. "This Beggar pretended to be an Emperor!" while he himself rose the other one to such a noble height.

In practice this might manifest as a constant need of attention or nurturing, as a demand for the other one to keep on giving or even as a complete refusal to lead one's own life, in the end resulting with the other one wearing out as they always give and never receive. All the other one wanted was to be the Beggar riding in the Emperor's back, taking it easy, but he ended up being the Emperor and taking another independent human being as their responsibility. No one should have to be the only Emperor in a relationship.

But this is where I asked a question: what if they were both Emperors?

I have lived through both roles in my relationships and don't want to go back there, for it's both unfair and fruitless; a useless merry-go-round of statuses. That's why, once I bumped into this emperor analogy, I feel like I've finally found words to describe what I've felt every time I've had to turn down a dating proposal. What is an emperor? A self-confident ruler of his empire: himself. An emperor knows his value, will not settle; knows what he wants and needs and demands for it. But no emperor, no matter how grand, can fully perceive himself, no matter how well-trained in self-reflection. That's where we need two of them to mirror each other. If one emperor can make a kingdom flourish, can you imagine what a pair of them could do? (Not to mention a whole 6 billion of them, but that's another subject. We ain't there yet.) To have someone you value as your worthy be your mirror, the surface you reflect upon, would be the brightest of them all, and there would be no dependence, no demanding, as they would both have their own kingdoms where they're doing just fine.

How do we become emperors, then? I'm not one to give lessons on this, as I'm not (yet) a wise Indian man, but how I started years ago was by learning to love myself. "To be selfish is to be yourself." It might come as a shock, but relationships do not exist so you could give everything to others. They exist so you could receive. One should always enter a relationship considering primarily oneself, but not in a way that's full of self. Also try to envision yourself in an ideal relationship: what would you get? What would you want? What would you like to be able to give? The people who fit those visions will find you.

---

Youtube link to Osho's speech on being in love: http://youtu.be/8LfUvi1bof8

full blown technicolour

Olen nähnyt viimeiset neljä perättäistä yötä unia, joissa minuun kohdistetaan väkivaltaa tai ahdistelua. Sitä luuli jo aamusella heräillessänsä selvinneensä tämän yön ilman, mutta sitten viimeiset aamu-unet olivat taas niitä, jep, juuri niitä. Sen lisäksi on ainakin pari kertaa toistunut tila, joka on sotkuinen, ja joka minun pitää siivota. Osaan yhdistää nämä kaikki asioihin, joita käyn nyt läpi valve-elämässä tavalla tai toisella. Teenpä listan nyt niin en unohda.

1. yö: minut ammuttiin kuoliaaksi istuessani autossa. Havainto: päähän ampuminen on hyvin kivuton tapa kuolla. Samana yönä myös pienessä tilassa olevan tavarakaaoksen siivoamista, mutta siinä minulla oli jotenkin apuna eräs tietty ihminen.

2. yö: seksuaalista ahdistelua ihmiseltä, jolta pelkään sitä oikeastikin. En tapaa häntä enää, mutta tiedän hänen ajattelevan minua edelleen liikaa.

3. yö: olen joukossa nuoria, jotka kantavat astioita jonnekin tiskattavaksi. Joukossa on nuori mies, jolle antamani kritiikki laukaisee hänessä raivokohtauksen. Mies jahtaa minua juosten joukon halki, saa kiinni ja iskee vesikannun pirstaleiksi päähäni. Muistan maanneeni verisenä lattialla joukkion hätäillessä ympärilläni. En muista selvisinkö hengissä. Muistan alistetuksi tulemisen tunteen ja muiden avuttomuuden.

4. yö: Siivoan kellaritilaa omista vanhoista tavaroistani. Heittelen jätesäkkiin muun muassa vanhoja leluja. Aika meinaa loppua kesken ja minua hoputetaan, hakija tulee aivan kohta. En millään ehtisi pakata. Harkitsen heittäväni kaikki tavarat pois. Samana yönä hämmentävän viiksekäs tuntematon mies puhuu minulle vartalostani ja pysyttelee jatkuvasti metrin etäisyydellä. Pakokauhu.

Olen pari kertaa aiemmin kokenut vastaavia usean yön uniputkia, joissa samat teemat toistuvat uudelleen ja uudelleen eri muodoissa. Se tuntuu yllättävän hyvältä; pysyy paremmin perässä omissa prosesseissaan.

Olen miettinyt paljon pelkotiloja, joita minulla oli lapsena. Olin lapsena äärimmäisen pelokas. Pelkäsin lumiauroja, hevosia, pyörällä ajamista, koiria, ihmisiä, marionettinukkeja, uimista, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, yökylässä käymistä. Pelkäsin eksymistä niin paljon, että opin tuntemaan oman pienen kotipaikkakuntani kadut vasta lukioiässä. Olen päätellyt, että lapsen ei ole tervettä olla aivan noin arka. En vain vieläkään käsitä mistä kaikki nämä pelot kumpusivat. Tiedän vain miten ne vaikuttavat elämääni nyt, ja että niiden purkaminen on ison takkuisen vyyhdin tonkimista. Sitä miettii voiko elämässä lainkaan edetä, kun kantaa mukanaan menneiden elämien solmuja. Vaan ehkä ne eivät aukeakaan pysähtymällä vaan liikkumalla? Ehkä joitain ongelmia ei voikaan ratkaista välttelemällä tilanteita, joissa ongelma ilmenee, vaan kulkemalla aina uusiin tilanteisiin, eri asentein, eri ihmisenä.

Ihminen ei ole milloinkaan valmis. Ei voi odotella loputtomiin merkkejä taivaasta, annettuja ihmeitä. Minä olen kesken, ja eri tavoin tulen aina olemaan. Minä olen kesken ja siksi täysi.

Tein uuden a cappella -coverin viime yönä: http://youtu.be/lP0BA7_AXY4 Vaikka mulla on kymmenkunta sovitusta jonossa, tämä syttyi eilen ja kiilasi koko jonon ohi kaikkien muiden hommieni kustannuksella. Heh. Ehkä siitä tietää toimivansa intohimonsa mukaisesti? Joskus laulu vain tulvii, vimmalla, silloin kun musiikki sanoo sen mitä puhe ei löydä.

there will be

there will be no regret

no more

and I will regret

no more

every act

I'd never done

every word

I'd never said

every glance

I'd never given

I would regret

no more

"I don't want to look back",

I said

but what if wanting is not enough

you've got to will it

be it

sing for it

wanting will result to none

whilst will

shall be all

there will be

no regret

no more

I raise my fury

to find home

I raise my anger

to walk along

and I will regret

no more

regret

will be

no more

on hetki jolloin tuuli

Mulla on ollut useamman viikon verran kropassa tämmöinen älytön jännitys, joka ei vain laukea. Olen ollut siitä huolissani, kun se todennäköisesti kertoo jostain henkisestä lukosta, joka on mennyt niin pahaksi että pistää koko kehon solmuun. En ole vielä päässyt asian ytimeen, mutta kehon huomion vieminen toisaalle (lue: painavien kuiturastojen päähän laittaminen ja niskasäryn aiheuttaminen) on näyttänyt tehoavan ainakin hetkellisesti. Tänään huomasin pitkästä aikaa puhuvani itselleni ja kieriskeleväni lattialla kikatellen yksikseni - kuulostaa ehkä seinähullulta, mutta mulle se on terveen pään merkki. Löytää sellaisen olemisen rentouden jostain taas. Ehkä se pikkuhiljaa palautuu.

En tiedä onko tämä anemia yhtään helpottanut tuon rautatablettikuurin myötä, mutta ainakin se on ison osan ajasta tuonut edes placebo-helpotusta. Parina viime päivänä olen ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuksissa enkä tiedä miksi. Olen ehkä syönyt jotenkin päin seiniä ja kumonnut kaikki lisäravinteen vaikutukset. Viime yönä tein muutenkin päätöksen fiksata taas ruokailutottumuksiani järkevämpään suuntaan, kun olen lipsunut syömään kakkusia jatkuvasti. Tätä vain hankaloittaa halu syödä enemmän kausi- ja paikallisvihanneksia - mikä ihme kasvaa Pohjois-Euroopassa talvisin? Ei viitsisi ostella niitä USA:n bataatteja ja Kolumbian banaaneja jatkuvasti, jos olisi joku vähemmän kuormittava vaihtoehto.

Tuo lääkärissä ravaaminen sai mut tajuamaan, että mulla on psyykkisiä ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitsisin oikeasti terapeutin apua. Vai psykologin? Mikä niiden ero on? On ollut väärin tuoda isot mörkönsä läheistensä tuskailtaviksi, kun ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi ratkaista kuin ongelmatilanteensa ulkopuolelta. Nyt en vain tiedä minne päin kääntyisin. Tarvitsenko jonkun erikoistuneen terapeutin vai käykö yleispätevä päätohtori yhtä hyvin? Saisiko tällaisten kustannuksiin jostain apua, kun tilanne ei varsinaisesti ole akuutti?Uskallanko edes kysyä, mitä yksityinen vastaanotto maksaa? Miten kauan julkiselle saa jonottaa? Miten pitkäjänteistä tapailua tämä tilanne vaatii; varaudunko viikkojen vai vuosien jaksoon? Nyt kun olisi joku auttava puhelin jonne soittaa. Vai olisiko? Eikö ne ole yleensä nuorisolle ja väkivaltaisten miesten vaimoille? Minne saa soittaa jos on ahdistunut, hyväosainen aikuinen?

Olen opetellut olemaan stressaamaan yöunien määrästä, ja se on tuottanut mun arki-iltoihini yhden ylimääräisen tunnin; en vaadi enää kahdeksan tunnin yöunia ja hermostu heti kun olen nukkumaanmenoajasta myöhässä, vaan riittää kun saan sen seitsemän tuntia, ja vaikka menisi vähän alle sen, yritän parhaani mukaan olla stressaamatta siitä. Mitä turhia, mähän teen vain viiden tunnin työpäiviä, tuun sit kato päivällä kotiin ja vietän siestaa ja vedän tirsat jos siltä tuntuu! Hehe. Hauskaa opetella lunkiutta. Kuvittelen itselleni sombreron jonka alla pilkin viikset kuorsauksen mukana pölisten. Tumbleweed pyörii ja kuorsaus raikaa.

Viime yönä näin niin ahdistavia unia, että oli helpotus herätä, muistan selvästi ajatelleeni niin kun herätyskello soi. Inhottavaa kun levosta tulee levottomuutta.