Over-achieving and defining oneself - introducing self-forgiveness

I'm trying out this new method called "self-fogiveness", where through consistent statements of forgiving oneself and committing to change one is able to create actual change by accessing ones patterns, thoughts and emotions and their origin. I've been experimenting with it more or less for some time, but this is the first time a small realization actually lead to me writing these statements down and figuring out a whole bunch of stuff through that writing process. I want to share them, don't know why. For the sake of sharing?

I was writing out my anxiety and I realized that there's a certain period of time in my past which I try to compensate for by over-achieving in my present life. I realized I still feel guilty about that point in my life where I did very little and mainly escaped all my duties, responsibilities and problems into entertainment (video games, tv series, movies). I realized that if I hold on to the belief that I can compensate for my past by achieving a lot of stuff now, I will never make any progress.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I can compensate for my past mistakes in this moment.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that my past is something I can change.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not accept my past as my past, a period of time that was and is no more.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to my past.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that who I am is right here and right now and that the only moment in time where I am able to define myself is right now and that the only me I am able to define is the me who exists right now.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear that others will judge, define and evaluate me according to my past actions, choices, thoughts and emotions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive others as judging.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to think that what I believe others to think of me is actually true when it is only my perception.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear the opinion of others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that enough achievements will “pay for my sins”, in other words erase all my past mistakes.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to strive for achievements in hope of a reward (compensation).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not strive for achievements for the sake of creating, constructing and bringing to existence something actually worth while.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive everything I do as “tasks” on a “checklist”, and thus everytime I get something done to see the completed “task” as an achievement from which I get a “reward” (recognition, admiration, positive feedback, acceptance).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to the achievements I have accomplished and the achievements I haven't yet accomplished but am working on and thus will achieve “in the future”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create an image of myself in the future and define myself accordingly in the present moment, as I have been scared of my past self defining me and thus created another image instead to override my past as the future is superior to the past, completely ignoring the fact that neither of them defines my present self.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive my life as past, present and future, when in fact it is just a series of present moments, as the past is nothing but memories of things that are no longer here and the future is nothing but images manifesting my current fears, hopes and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to over-work myself and burn myself out in the hopes of in the end getting a reward, not realizing life is not about suffering in this moment so you can celebrate in the next.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create a polarity where in the other end there is reward and in the other end there's exhaustion.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not be satisfied with small consistent actions little by little adding up to form bigger results.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to punish myself when I have not been satisfied with my achievements.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive myself as less than others when I have not been satisfied with my achievements, thus resorting to punishing myself mentally and physically.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare myself to others through achievements and to believe those achievements to be a valid measurement of my value, not realizing every human being has the same exact value based on humanity alone and having nothing to do with the social standards and norms I and most other people believe to be true.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear failure as I fear it will define me irregardless of my own will.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I have no power over defining myself and that what “happens” to me defines me, when in fact nothing just “happens” as I myself create everything I experience in life.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that others are judging me and change my behaviour accordingly, when in fact the only one whose assessment and observation of myself is the one to act upon is that of my own.

I commit myself to carry my responsibility of my growth and my process.

I commit myself to recognize when I am not here in this moment and to stop myself and bring myself back, register what happened and redirect myself from there.

I commit myself to no longer define myself according to my past or my future and instead define myself according to what is here now through honest self-expression.

I commit myself to support myself within my process – in this, I commit to no longer bring myself down, as it only slows down and even stops my process completely.

I commit myself to be honest about my motives when taking on a new assignement and when completing old ones – in this, I commit myself to work for what's best for all instead of working to get approval from external sources or to make myself feel “worthy”.

Viihteestä ja kärsimyksestä

Pari päivää sitten keskustelin ystävän kanssa omista viihteen merkitystä käsittelevistä pohdinnoistani. Olin kevään ajan valmistautuessani pääsykokeisiin kyseenalaistanut oman alani, sen tarkoituksen ja tämänhetkiset käyttötavat ja alkanut kartoittaa mahdollisia tapoja hyödyntää sitä rakentavammin. Kysyessäni ystävältäni, minkä hän näkee viihteen merkitykseksi, hän vastasi tämänsuuntaisesti: “Viihde tekee ihmiset onnelliseksi; se auttaa kestämään kaiken tämän kärsimyksen keskellä.” En osannut silloin vastata tähän mitään, mutta olen pyöritellyt toteamusta päässäni hiljaa ja yrittänyt pukea sanoiksi miksi se tuntuu väärältä.

Kärsimys on suhteellinen käsite. Jokainen kokee tuskaa omasta subjektiivisesta aistimusnurkkauksestaan omalla tavallaan, omaan kokemuspohjaansa suhteutettuna, enkä halua osoittaa ketään ja sanoa: “Sinun kärsimyksesi ei merkitse yhtä paljon kuin tuon toisen kärsimys. Sinä et kärsi oikeasti. Häpeä!” Olen kuitenkin oman kokemukseni kautta oppinut, että suurin osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä on itse tuotettua ja siten täysin irti päästettävissä.

Suurin osa valituksen aiheista kumpuaa pikkujutuista: ärsyttää kumppanin taipumus jättää likapyykkiä lojumaan, harmittaa töykeät bussikuskit, pistää vihaksi tien liepeillä killuvat paskanokareet. On hirveän helppo jäädä jumiin toisten syyttelyyn tiedostamatta milloinkaan omaa vastuutaan konfliktitilanteissa. “Miten niin minun vastuuni? En minä jättänyt hänen sukkiaan lattialle!” Aivan, itse teon vastuu ei olekaan sinulla, mutta vastuu konfliktin ratkaisemisesta on kaikilla sen osapuolilla. Näistä kaikista pahan mielen muodoista on mahdollisuus päästää irti esimerkiksi avoimen kommunikaation (“voisitko laittaa sukkasi pyykkikoriin”) tai oman esimerkin kautta (tervehtiä bussikuskia vaikkei koskaan saisi vastausta). Pienempi osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä koostuu “isoista” ongelmista, kuten toimeentulo-ongelmista tai vaikkapa perhekriiseistä. Näistäkin ulos pääseminen koostuu suureksi osaksi yksinkertaisuuksista, kuten oman vastuunsa kantamisesta, tavoitteidensa selkeyttämisestä ja niiden avoimesta kommunikoinnista asianosaisille, tai vaikka avun pyytämisestä kun sitä tarvitsee. Kaikki nämä ratkaisut ovat ulottuvillamme, toisin kuin maailmankolkissa, joissa esimerkiksi jokaisen ihmisen yhtäläinen arvo ei ole itsestäänselvyys, jolloin kommunikaatio on väkisinkin vinoutuneella pohjalla. Jos ratkaisu on näin helppo, miksi siis edelleen jokainen vastaantulija väittää elämän olevan kärsimystä?

Viihde siinä muodossa kuin sen käsitämme (tv, elokuvat, musiikki, teatteri, sarjakuvat, kirjat, pelit, päihteet, seksi) on polariteetti eli ääripää: viihteen kuluttaminen on toiminto, jonka tarkoitus on yksinomaan viihdyttää ja tuottaa nautintoa, vailla muita tarkoitusperiä. Universumin toiminta perustuu lainalaisuudelle, jossa luodessaan yhden polariteetin luo myöskin sen vastaparin – siispä tässä tapauksessa, jos ihminen on luonut itselleen nautinto-polariteetin, on hän luonut myös sen vastaparin, kärsimyksen. Kumpi oli ensin, tästä voitaneen kiistellä – ihmisen esimuodot ovat toki joutuneet taistelemaan olemassaolostaan, ja “viihde” lienee syntynyt niihin väleihin, kun ei ole tarvinnut taistella sapelihammastiikereitä vastaan. Siinä vaiheessa historiaa, kun länsimaisen ihmisen (ainakaan eliitin) ei ole enää tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä selviämisestään, viihde nykymuodossaan lienee syntynyt täyttämään toimetonta elämää. Pointtini tässä on kuitenkin se, että koska viihde on niin nautinnollista ja mukavaa, siitä ei haluta enää päästää irti, jolloin viihteen olemassaolon jatkuessa ihmisten niin halutessa on myös kärsimyksen, toisen polariteetin, jatkuttava. Länsimaisen ihmisen “kärsimys” on vain perustelu eskapismin olemassaololle, syy saada paeta “ikäviä” asioita “mukaviin” asioihin.

Niillä ihmisillä, jotka tässä maailmassa “oikeasti” kärsivät (viittaan tällä niihin, jotka joutuvat päivittäin kamppailemaan eloonjäämisestään – ravinnosta, suojasta, lämmöstä, terveydestä - eli esimerkiksi kaikkiin konfliktialueilla eläviin siviileihin), ei ole mahdollisuutta saada käsiinsä viihdettä, saati halua “viihdyttää” itseään – he haluavat ratkaisun ongelmiinsa eivätkä keinoa paeta niitä hetkeksi. Tämän kokoluokan ongelmia ei voi paeta. Eri kulttuureissa on totta kai omat viihtymisen keinonsa, ja pelaavathan nälkiintyneet afrikkalaiset lapsetkin paljon jalkapalloa; kriisitilanteessa esimerkiksi yhteisöllisyyteen perustuvat “viihtymisen” muodot, kuten yhdessä laulaminen, voivat toimia todella voimaannuttavina kokemuksina. Tämä tilanne vain eroaa meidän jokapäiväisestä salkkarientuijottelustamme siten, että se ei ole vain ajantäytettä – se on viihdettä juuri sillä paikalla, jossa sillä on konkreettinen vaikutus.

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

she's afraid of a light in the dark

Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.

Naiseudesta

Teen naisena olemisesta itselleni ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät “huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani, muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla “poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.

Tämä seura, josta puhun, saattaa aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”, perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.

Irrottauduttuani viime viikolla arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa. Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti “tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.

Seuraa pitkä avautuminen nuoruusvuosistani.

Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen. Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan – joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni, sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6 kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.

Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon, joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.

Neljännestä luokasta eteenpäin elin jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun, keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan, jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan, mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen. Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa, jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa. En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.

Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä. Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.

Yläasteella lakkasin yrittämästä. 7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin, joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan. En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja, jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille. Jokainen vastaantulija oli uhka.

Yläasteella monet tytöt jo “aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa. Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt, ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.

Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää, että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen) vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi, koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja “irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.

Okei. Se, mihin kaikki tämä avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa, jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite “universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan” olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta ristiriitoja.

Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia, jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä. Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen. Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.

En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten” olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.




Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.

Protu-purkua, osa 1

Sekalaisia, siistimättömiä, satunnaisen sensuroituja otteita prometheus-leirin jälkeisestä purkamistekstistäni, jonka kirjoittaminen vielä jatkuu.

----

Arjessa minä vietän todella paljon aikaa yksin ja poissa ihmisten ilmoilta. Kun yhtäkkiä viettää monta päivää putkeen yötä päivää ihmisten seurassa, on tultava ulos mielestään jos haluaa olla todella läsnä niiden ihmisten kanssa, todella läsnä ja kuulla ja tuntea ja vuorovaikuttaa. Koskettaminen ja läheisyys on todella konkreettisesti tässä: on mahdoton paeta mieleensä kun kommunikoi toisten kanssa fyysisellä tasolla.

Nyt pelkään hukkaavani sen läsnäolon. Tunsin sen hyvin selkeästi vielä kotiin palatessani ja kaupassa käydessäni, mutta nyt pelkään että kodin seinät ja tietokone ja arki ja työ vetävät minut takaisin siihen. Yksinään on vaikeampaa pysyä läsnä kuin yhdessä. Pelkään myös, että tunnustaessani sen pelon olemassaolon annan sille luvan toteutua.

Unohdin täysin seurata aikaa. Ei ollut olemassa mitään muuta kuin se, miksi me kaikki olimme siellä, eikä minuuttien ja tuntien seuraamiselle ollut muuta kuin viitteellinen syy. Aika virtasi luonnollisesti. Se, mitä tapahtuisi seuraavalla viikolla, oli toista todellisuutta, joka ei ollut olemassa, ja toden totta: juuri nyt ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki. Ei niinä leirihetkinäkään ollut olemassa muuta kuin juuri se hetki. Huomasin palaavani takaisin mieleen vasta niinä hetkinä, kun istuin autoon, lähdimme liikkeelle ja aloin muistella velloakseni leirissä vielä muutaman suloisen hetken. Mutta se oli jo ohi, hetki oli mennyt, ja nyt oli uusi hetki uusine haasteineen. Tätä samaa kokemusta ei saa koskaan enää uudestaan, ja olen onnellinen, että todella elin siinä kokemuksessa, todella olin läsnä. En ajatellut sen päättymistä ennen kuin se päättyi.

Miten pysyn tässä hetkessä ilman ympärillä olevia auttavia ihmisiä?

Äsken huomasin suhtautuvani työsähköpostien vastaamiseen etäisellä tyyneydellä. “Se on vain sähköposti.” “Se on vain järjestelyä.” Castingien organisointi ei ole muuta kuin järjestelyä. Ei siitä kannata stressata. Se casting ei ole vielä tässä. Se on tässä huomenna, ja nyt tässä on vain palikoiden siirtelyä niin että huomenna on oikealla hetkellä palikat oikeissa paikoissa. Tietokoneella istuessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tajuaa koko ajan missä tilassa oikeasti on fyysisesti. Että nyt kirjoittaessani tiedostan tässä tämän sohvan ja huoneen ja koko kehoni.

Leiriviikon aikana kiinnitin paljon huomiota siihen, että aina välillä lakkasin hengittämästä. Se oli myös hedelmällinen ympäristö jatkuvalle hengittämiselle. Ennen lähtöä huomioni kiinnitettiin omaan hengittämättömyyteeni, ja tajusin sen olevan seurausta stressistä. Nyt leirillä aina kun huomasin keskittymiskykyni harhailevan kiinnitin aina ensimmäisenä huomioni hengitykseen ja sitten ryhtiin. Se toimi ainakin hetkittäin.

Oli muuten hienoa, ettei leiripaikalla ollut kuin ne pari peiliä. Se auttoi pysymään läsnä. Peilaileminen edesauttaa kuvien kautta elämistä. Kun minun kuvani ei ole se maailma, joka tässä on edessä, eikä se peilikuva ole se, miltä minun sisälläni tuntuu. Pitäisiköhän ottaa omilta seiniltä peilejä alas? “Gaze no more in the bitter glass.”

susta tuli kaunis ja ylpee

I am stuck with pride. I have been teaching myself humility ever since I learned it is considered a desirable attribute, something that makes a person attractive to others, but now I feel like I've been cheating myself all along, that I never wanted to learn humility for its own sake but for the way being humble would make me appear. I don't see all that time gone to waste as I seem to have actually learned something, but I can't help but fear that the foundation for that which I've taught myself might start to crumble. I don't trust myself. I'm afraid I'll turn into a beast.

My pride doesn't cause me trouble in everything I do, but it does in the most important of things. An example: today I absent-mindedly imagined a situation where a family member challenged my profession, my ability to do my job well. In that imagined situation my reaction was aggression, and that family member had to respond with aggression to make me realize I needed to be humble and accept that she might know a lot about this business as well. As that imaginary situation flashed through my mind within a second, I was startled to realize the amount of insecurity it implied. Although I did just realize, that if the person challenging me would have been any other person instead of this family member, my reaction would have been more friendly, yet perhaps somehow one that tries to maintain a higher status, unless the one challenging me is clearly of a "higher rank". I think this problem actually originates with the person I'm referring to, or at least the aggression does, but I will not open it here as it is of a personal kind. Seeing that there's still a mild reaction to other challengers as well, I'm still a bit wary of myself.

There was also another thing today that triggered the pride issue. I noticed a reaction that told me I can't accept and execute an idea offered by a certain person, because people around me (that person included) might see it as copying, being brainwashed or an attempt to please. I got really irritated, because I find the idea really intriguing and worth a try, and it would suck to not attempt it because of a fear of others reacting to it in a negative, demeaning way. If it considers my process and might be of assistance, why should anyone's reactions stop me from doing it?

What's worrisome is also the fact that the better I get at music, the less I have to face the insecurity that drives me nuts every time someone's "better" than me. I noticed it surfacing a couple of times at my entrance exams and tried to stop it every time it arose, but as I was better than most, all I was dealing with was "good, no competition from that one". Although the better I get, the less I have a need of proving myself. I know I can, and I know others can, too.

What this all comes down to is my insecurity. I still feel like I need to prove myself "worthy" by some imagined standards through whatever it is I happen to be doing. There are some exceptions, though: whenever I do things out of pure joy, the insecurity disappears. For example, in the entrance exams I ended up acting mostly through joy and managing to keep the fear to a minimum, and that, I think, is the reason I seem to have succeeded. (I tried talking about the joy to my fellow candidates, but the ones I talked to didn't seem to get it, or maybe it was too much too sudden. Oh well, maybe I'll get another chance once I get in. God, I hope so. That's one small thing I can do to influence the business, to be the virus within the beast: start a conversation within that small group of people I will be working with. Define the language you will be using, do it carefully, establish a working foundation for communication. That's where I'll begin, where we will begin.)

Joy might be a channel for me to release pride. Acting out of joy. There is no fear in joy. One can act out of duty, responsibility, need, "calling", whatever, but is any of that truly fearless? Joy leaves one very bare; it is to expose your nature. One needs to be without fear to rejoice. I think one needs to find joy in whatever they do to make it worth while, but not through the mind by thinking "tralalaa yes I find this most enjoyable now don't I", trying to trick oneself into "liking" what they're doing - joy can be found by simply being here right now, by being present in every moment of every action. You need to clean the toilet? Fine! Grab the brush and do it. No deed is actually unenjoyable: we just make them that way by telling ourselves they are "deeds" and "stuff we have to do" (such as working) instead of every moment just being here and every action being purely just that, an action, movement, presence. What you will, will be.