time within time after time

"The most important person is the one you're with." This sentence shapes the thought that when your presence shares another's, that person should be your number one priority above all else, also stating that this moment is all that counts, since it's all you have.


Have I really understood that sentence, the idea behind it? I keep on feeling insecure about being present around other people. I often let my mind wonder from one stretch of the world to another when spending time with someone, and almost as often I feel bad about it afterwards. It's like I'm stuck within my subjective experience: I'm letting those unique moments go to waste by not fixating my attention on my companion or the opportunities the moment possesses. Occasionally, I've noticed, the mind-wondering is caused by the fear of facing those opportunities. Mind creates a shield by being somewhere, sometime else.


Yet I don't feel like I'm doing this completely wrong, either. I like to think of those moments (whenever I remember that every interaction is that kind of a moment) as people standing next to each other in that present time and space, letting life flow through their existence as they are as the two of them (or more), bound by mutual will to be there. It's a very sensuous image, and I'm not sure what it means to practice it. I guess it's something free of obligation, free of expectation, openness to all that comes.


I'm also striving towards making that time with the one you're with a time free of hurry; a timeless space within time. When it succeeds, when I actually forget about time, stop caring about digits and follow that rhythm interaction creates, it feels magnificent. If life has a reason, it has something to do with those moments between people.


What about those moments when you're alone? The one you're with is yourself. I guess oneself, too, deserves some priority time. How does one make existence flow like that when with oneself?

Why sex?

Why do you have sex?

If you set aside what seems obvious - duh, of course we have sex, reproduction and love and pleasure, come on, what else would we do - what do you find behind all that? Stop to think about it. Why have sex?

I'll present you with a quote: "when I tell someone [...] I like to get punched and flogged and thrown around like a ragdoll and kicked in the crotch, the first and most obvious question is "why? what's in that for you?"  But when I tell them I like to have a penis in my vagina, nobody thinks to ask."

The preceding quote is from this interesting article that proposed the question I presented at the beginning of this text, but I found the comment section, where the readers actually answered that question plentifully, to be ever more fascinating. The answers ranged from many different kinds of escapism to reveling in the sense of power; from spiritually connecting with your partner to the simplifying phrase "it's just sex". Someone presented the idea of the luxury of sex due to its unproductive and indulgent nature; quite a few stated that having sex makes them feel beautiful and desirable, thus doing wonders to their self-esteem and validating their worth as spouses and mates.

However diverse, I did find these reasons (or excuses, if you may) to have one trait in common: the desire to be present. To realize right now where you are, who you're with and what's going on, and to experience it with all your senses; to forget the rambling of your mind for just this moment. To stop and just be.

Do you need sex to do that?

Of course sex is a good way to do that: it works for most people, it's somewhat easy, a well-known and widely accepted technique to reboot one's mind and body. Plus it produces babies. What I'm saying is that it's not the only way to achieve that state of being, and that it might be one of messiest. Sex in its common form is highly overrated.

I have been challenging myself for some time now to be present within my physical being (my body) and within the physical reality surrounding me (the world) all the time; not thinking ahead, not dwelling in the past, focusing on what's here and now. Yes, that means every moment after moment after moment: from taking each and every step from your bed to the sink every morning and all the steps and movements and thoughts and glances that follow. I haven't succeeded in being present in every moment, blimey, not even half of them, but with constant practice I keep getting better and better. And let me tell you: that's what makes every moment worth living.

When you're actually present (realizing who you are, who you're with, where you are and why you are; void of all expectations, roles and other inventions created by mind and fear), you don't have to suffer through life and wait for the opportunity of sex to make you feel alive. One can feel fully alive in every moment. And that's when the reasons for having sex change as well, as they have for me.

What I did to begin this process was stopping. I stopped myself from escaping each moment, running to the next before the first one had begun. I was running out of fear, as we all are, and it was painful, as I had let things go too far. I stopped to realize each moment would be what I make of it; the "magic" of each individual chunk of time or heartbeat.

After that I learned to breathe. It was very subtle, at first: I have been trained in breathing for years due to singing and stage performing, so I knew the basics, but it was my own interest in meditation that took me deeper. I learned to control it, to use it. Learning to breathe was to discover I had power over my body. My will was a force greater than flesh.

But even after that it took me a while to realize breathing, too, was not something "special". I had not learned myself a superpower, but a basic. I had only learned the foundation for laying the first stones. Yet what I had reached was still huge: it may have been a basic, but there ain't too many basics, after all.

Stopping and breathing are the first keys to being present. Most people do both quite automatically while having sex - the trick here is to realize they are the pieces that construct the experience in the first place. Thus one aspect of that sexual ecstasy can be achieved even without that which is left after you remove stopping and breathing - intimacy. If you strip sex down to its most essential basics, it's about being present in your physical state (through all your senses) with someone else (or many of them) and enjoying it in a sexual manner. For some people sex may be nothing but stimulation, but that would mean simply masturbating would suffice. Thus the other essentials are also required to call it 'sex'. (Not to say one can't have sex with oneself and have a blast!)

Thus, if one of the essentials of sex - being present - can be detached from intimacy to serve the same purpose sex often has, wouldn't it be worth a try? A surprisingly large amount of frustration might vanish among singles and couples alike. The norms of society enforce the impression that everything is about sex, always, even in freaking pizza commercials, when it really is not. Sex may be fun, but it's just the cherry on top of the multi-layered cake with super-awesome icing and sprinkles and what not. Explore that cake! Explore life. So far I have not been disappointed.

just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

uberrima fides

What is a faithful heart?

To be full of faith. To have a heart full of faith. What is faith?

Belief, trust, hope. Believing without proof? Trusting something to happen; knowing without information. Isn't that also called intuition? But intuition also involves feelings: "feeling" whether something is ok or not. How is intuition linked with faith?

But faith can also mean full-on confidence, absolute trust. "Complete trust or confidence in someone or something", says my dictionary. I've felt absolute trust only a couple of times. While I was traveling alone in Europe for a month without a plan, I had absolute trust in life and the world. I had absolute trust in humanity. I had absolute trust in myself.

I have never felt absolute, unquestioned trust in a fellow human being (let alone an animal). My family gets very close to that based on the bond of unwavering love alone, but I'm not sure if they can ever reach a deep enough state of unattachedness for me to have absolute trust in them. To be as trustworthy as life, the perfect organism itself, requires the ability to fully know yourself, to perceive yourself from outside of you, I think.

Does this mean I have never really trusted anyone? Should I have? How can I have trusted myself two years ago, when only now am I beginning to feel like I know myself? It must have not been trust in the first place. What was it then? Foolishness? A distorted view of myself? Or: seeing the good in me, seeing my potential, and having hope, faith in myself?

"The purity of a faithful heart is chaste as the icicle curded by the frost from driven snow: 'twill bear no blemish."

It will bear no blemish. "Chaste".

If a faithful heart is such that has absolute trust and is full of it, what makes it so pure? What does trust purify and why? Trust may be the purifier of all that is hidden: intentions, emotions, hopes and fears, all underlaying mechanisms. Trust requires openness. That which is open cannot hide what it contains.

I don't mean that, when having trust in the world, the world should open up to you; it's you who should open up to the world. This is me as I am in this moment, bare and shameless, present and absolute. Like attracts like, and the world will open up.

Trust also attracts those who exploit, as light attracts shadow. The only way for light to stay light is to not become the shadow. Is that unstainability as true with pureness of heart? It's either black or white, light or shadow. The pureness either is or it isn't.

How does one keep one's heart pure or purify one that has been blemished? How to protect oneself from exploiters? Does that have something to do with faith? Is trust in everything the greatest protection? Against what, exactly?

My intuition tells me that the human kind ought to have absolute trust in itself, within itself. How to make such a grand vision reality? Up until now I've been trying to get there by building trust in myself and every one I encounter. Is that enough? I want to do more, but is that just impatience in me speaking?

the myriad of memories

Eilen aamulla kuulin lausuttavan: "Osama Bin Laden oli hyvä mies."

Mulle on nyt vasta alkanut pikkuhiljaa aueta se kulttuurillinen neulos, joka värittää mun työympäristöäni. Näiden muutaman kuukauden aikana olen tehnyt töitä neljän eri kansallisuuden kanssa lainkaan havainnoimatta niitä jännitteitä, jotka kansallisidentiteetti saattaa yksilöiden välille aiheuttaa; puhumattakaan siitä, etten ole tajunnut, että näiden ihmisten äidinkieli ei olekaan yksi ja sama, vaan että ympärilläni puhutaan jatkuvasti kolmea eri kieltä. Yhtäkkiä ymmärrän tätä verkostoa hitusen paremmin.

Aamukokki on irakilainen, toinen myyjä afganistanilainen, entinen tiskari oli gambialaisnainen, omistajaperhe iranilaissyntyinen. Yksi puhuu darsia, toinen kurdia, kolmas persiaa, joku ei lainkaan englantia ja huonosti suomea; iranilainen ei ymmärrä afganistanilaisen äidinkieltä, mutta hän taas osaa vähän kaikkea, ja toimii kaiken kommunikoinnin ytimessä.

Irakilainen kokkimme katsoi eilen tv:n aamu-uutisia avatessani kahvilaa, ja pyysi minua kertomaan mitä uutistenlukija kertoi ruudussa näkyvästä kaoottisesta videokuvasta. En ollut kuunnellut uutista, mutta sain selville, että materiaali käsitteli Syyriaa. Hän paheksui suurieleisesti. Hän tekee sitä usein, paheksuu kaikkea: työnantajaansa, uutisia, kylmää säätä. Sadattelee ja huokailee, yrittää vakuuttaa minut asioiden pahuudesta mikroskooppisella sanavarastollaan, turhautuu ja kiroaa jos en ymmärrä. Se on tavallaan ihan sympaattista, vaikka tavallaan tiedänkin olevani sellaisen ihmistyypin äärellä, joka uskoo sokeasti ja toimii ajattelematta.

Hän kysyi minulta, tiedänkö Osama Bin Ladenin. Sanoin tietäväni. Hän mietti hetken, ja sanoi sitten: "Osama Bin Laden hyvä mies. Muslimimies." Hämmennykseni on ehkä kuviteltavissa: kun elää maailmassa, joka toitottaa mustavalkoisten totuuksien yhtä ainoaa puolta, oli kertakaikkisen pysäyttävää nähdä asioiden toinen puoli edessänsä puhtaaksi vilpittömyydeksi kiteytyneenä. Ajattelin: vihdoin toinen näkökulma! Olenko elänyt valheessa? Kerro lisää! Olisin hirveästi kaivannut perustelua työkaverini väitteelle, ja vaikka hän ymmärsi mitä kysyin, hän ei löytänyt yhteisestä kielestämme oikeita sanoja. Sen sijaan hän päätti minun väittäneen Bin Ladenia pahaksi mieheksi.

Lopun aamua hän näytti minulle kännykällään videoita Suuresta Amerikkalaisesta Pahuudesta: kuvaa siviilien ammuskelusta, amerikkalaisten tankeista Irakin kaduilla, sotavankien häpäisystä. Hän turhautui kerta kerralta enemmän, kun näkemäni ei saanutkaan minua dramaattisesti hänen puolelleen, eikä pysähtynyt kuulemaan, etten ehkä olekaan kenenkään puolella.

Kun afganistanilainen myyjä tuli myöhemmin töihin, kerroin hänelle tästä välikohtauksesta, ja tämä yleensä rauhallinen mies todella kiivastui, sillä hän on tapellut samasta aiheesta kokkimme kanssa aiemminkin. Olisin ehkä osannut aavistaa senkin, jos ymmärtäisin lähi-idän konflikteista edes pääpiirteet: irakilainen Bin Laden on kuitenkin ilmeisesti tappanut muun muassa afganistanilaisia kuin karjaa, miljoonittain. Myyjä sanoi, että hän ei usko Bin Ladenin olleen ihminen vaan eläin. Hänen sanomanaan se tuntuu paljolta.

Ja näin alan ymmärtää, miksi nämä kaksi työntekijää ovat aina eri aikaan töissä.

On myös mielenkiintoista alkaa hahmottaa erot näiden kahden vasta viime vuosina Suomeen muuttaneen miehen ja Suomessa kasvaneen iranilaissyntyisen perheen välillä. Jälkimmäinen on elänyt lähes koko ikänsä runsaassa hyvinvointivaltiossa toinen toistaan tukien, kun taas nämä miehet ovat täysin yksin rämpineet kaaoksen keskeltä pakoon. Afganistanilaisella on sisaruksia kotimaassaan, mutta hän ei halua puhua heistä. Ihmeellisiä jännitteitä risteilee ihmisten välillä niin monilla tavoilla, ja ne voi havaita vaikkei ymmärtäisikään kieltä, jolla keskustelu käydään. Kaiken tämän tarkkailu tekee työnteosta huomattavasti virikkeellisempää.

Alkaako mun työni käydä liian helpoksi? Onneksi voi aina kehitellä itselleen uusia haasteita, kuten esim. pizzojen teon. Kyllä, minä opettelen tekemään pizzaa. Se on suhteettoman vaikeaa ja hirveän hauskaa, puhumattakaan siitä että mulla on äärimmäisen cool fiilis kun pyörittelen taikinaa. Hehehe.