family fissionary

Today I had a realization while walking outside: A memory resurfaced from a time three and a half years ago when a major relationship was ending. I recorded it into audio and will now transcribe it into text.


Today, right now I figured out another point. I was thinking about how I broke up with [ex] and [around] that time I had thought to myself: "I would have his children." I made up an image for myself of us having a family, and I stuck to that image, held on to it. And when we broke up, I told him in a very bitter way: "I would have had your children." Actually, no, I didn't tell him that, but that's what I thought [to myself], "I would have had your children", thus implying that it should have been respected, that I was willing to have his children - thus implying he should be grateful if anyone is willing to have his children - thus implying that there is a difference in the value between the two of us - thus implying that there's a difference in the value of a man and a woman and of their reproductive value. And so that statement was invalid in the first place, since there is no difference in the value between any man, any woman, any human being, or their reproductive value (which doesn't exist, pretty much). And thus that whole image of that family, that founded all those invalid statements, was nothing but escapism for me. It was a state of -- It was me trying to find - what I wanted in that family, in that picture of a family, was peace and unity and unconditional love. And also security. Most of all security, as I was very afraid and very insecure and on very fragile ground. Then I realized, that having a family, for many, is escapism. [To add: also escapism from this physical reality and it's problems.] It's creating your own personal heaven, not just between two people [as in a relationship] but between a lot of people, also the kids. The kids contribute to that heaven by being sort of pets, you know, like being there not to be raised but to entertain, to be cute and endearing, whereas I see that a family should be founded on the will to grow. Family should be a foundation for growth.




Most people do know that they're accepting a huge challenge when they start a family: raising children might be the most important thing you'll ever do in your life, since by your influence they will grow up to be full-fledged human beings, with as much will and freedom and ability to act and make a difference than you do. Yet somehow families often seem to turn their backs to the world, living for each other when they could be living for the world, together side by side. I don't want to create a family that lives for itself (or worse, one whose members all live only for themselves). I don't want that image I once had. I think I'm shaping a new one, and yet I'm not sure whether I should be having an image at all. Letting go of creating visions is surprisingly difficult.

I get upset / I get opposite

Ihmisten reaktiot on outoja. Räjähdetään räyhäämään itseä ärsyttävistä asioista pysähtymättä miettimään, miksi niihin ylipäänsä reagoi aggressiolla. Ehkä mä odotan ihmisiltä liikoja. Mutta toisaalta tiedän kenen tahansa halutessaan kykenevän irroittautumaan itsestään ja tunnereaktioistaan, joten miksen odottaisi sitä muiltakin? Vai onko "odottaa" (to expect) väärä sana? Ehkä tämä pitäisi ajatella sen kautta, ettei anna ihmisille tekosyitä olla tekemättä niin. Not to expect but to not excuse.

Tällaisissa tosi pälleiltä tuntuvissa konflikteissa, joissa päristään ei-vittu-yhtään-mistään, oppii kyllä hyvin itse lisää kommunikaatiosta. Pysähtyy tarkastelemaan omia reaktioitaan, etsii niiden lähteen (impulssi ei ole lähde; esim. toiselta tuleva vittuilu on impulssi, ja jos reagoin siihen luomalla itselleni pahan olon, sen reaktion lähde on mussa itsessäni), kohtaa reaktionsa syyt ja hengittää niiden läpi. Nyt kun olen yrittänyt päästää irti kaikista tunnereaktioista, olen huomannut, miten paljon olen ollut aiemmin niiden "armoilla".

Mulla oli eilen laulukeikka hautajaisissa. Vainaja oli mulle vieras, samoin kuin kaikki omaiset, mutta tilanne oli hautajaismittapuulla aikamoisen sydäntäsärkevä: vainaja oli 40-50-vuotias mies, jolta jäi jälkeen kolme teini-ikäistä lasta, vaimo, vanhemmat ja kolme veljeä perheineen. Aiemminkin hautajaisissa esiintyneenä tiesin odottaa vaikeaa tilannetta, kun omaisten suru "tarttuu", ja laulamiseen keskittymisestä tulee mahdotonta. Nyt tilanne vain tuntuikin erilaiselta. Nähdessäni kanssaihmisteni tuskan mussa luonnollisesti heräsi empatia, ja liikutuin itsekin, mutta huomatessani tämän reaktion itsessäni pysähdyin hengittämään sen läpi. Tiesin, mikä minun tehtäväni tässä tilanteessa on: ei itkeä muiden tuskaa ulos itseni kautta, vaan tarjota jotakin, joka tuo lohtua ja auttaa omaisia kulkemaan surunsa lävitse. Mielsin itseni jonkinlaiseksi moderniksi itkijänaiseksi. (Itkijänaiset on muuten hieno juttu. Haluaisin perehtyä siihenkin.) Tajusin, ettei mun sympatiaitkuni tässä tilanteessa antaisi kenellekään yhtään mitään. Tässä tilanteessa tunteilleen vallan antaminen olisi ollut turhaa ja tarpeetonta. Sen sijaan kanavoin ne lauluni tulkintaan.

Pelkäsin, että minut nähtäisiin kylmänä, vaikka kyse oli tunteettomuuden tilasta eikä pahantahtoisuudesta, samalla tapaa kuin joskus pelkäsin antavani itsestäni frigidin kuvan kun en tursunnut seksiä ympäriinsä ja keskityin vain neutraaliin olemiseen. Eilisessä tilaisuudessa päätin luottaa siihen, mikä tuntui luonnolliselta, ja ilmeisesti se toimi myös saattoväelle, ainakin saamani palautteen perusteella. Olla tyhjä tunteista ei ole sitä, mitä sanan "tunteettomuus" negatiivinen kaiku antaa ymmärtää.

gaze no more in the bitter glass

Lakkaan tekemästä itselleni henkistä ja fyysistä väkivaltaa nyt heti. Pysähdyn heti, jos havaitsen sitä taas. Sitä syyttää muita ihmisiä kaikesta tuskasta ja ongelmista ja vaikeuksista ja pelkotiloista, kun oikeasti pahiten minä itse teen itselleni vahinkoa. Myös edellisessä lauseessa, jossa syyllistän itseäni itsesuggestioni seurauksista, kun en osaa esittää asiaa muutenkaan. En rankaise itseäni enää. Olen rankaisematta itseäni. Syy, miksi haluan rangaista itseäni, ei ole pätevä. Se ei ole totta.

Luoja, mun täytyy oikeasti kädestä pitäen opetella olemaan itselleni hellä ja anteeksiantava. Miten tämä on mennyt tällaiseksi?

Romahdin aiemmin tänään ja aloin kirjoittaa tajuamisiani ylös. Kirjoitin muun muassa seuraavaa:

Pintaan on noussut pelko, joka sanoo “en ole tarpeeksi”. Olen käsitellyt aiemmat kokemukseni siten, että päällimmäiseksi on jäänyt virhepäätelmä “jos en ole tarpeeksi, muut ihmiset hylkäävät minut”. Jos en ole tarpeeksi kiinnostava, miellyttävä, lahjakas, viihdyttävä, kaunis - toisin sanoen se täydellinen ideaali, jonka olen itse itselleni asettanut – muut jättävät minut yksin. Tämä pelko on virheellinen, sillä

• minun ei tarvitse olla kenellekään tarpeeksi
• minä olen mikä olen, en hyvä enkä huono
• syy muiden ihmisten “hylkäämiselle” ei ole ollut minun “huonoudessani”
• muiden ihmisten läsnäolo ei ole minun määrättävissäni tai kontrolloitavissani, eivätkä mitkään “hyvät” tai “huonot” ominaisuudet vaikuta siihen

Näen itseni jatkuvasti muiden odotusten kautta. Olen luullut että näin ei ole, että olen jo päässyt sen asian “yli”, mutta todellisuudessa olen käsitellyt vasta murto-osan itsensä tuomitsemisen ongelmasta. Muiden ihmisten perspektiivi ei ole oleellinen pohdinnan aihe, etenkin kun se, mitä kuvittelen sen olevan, on oman mieleni vääristämä ja epäsuoran kommunikaation aiheuttama harhakuva.

Kirjoitin paljon muutakin, mutta se oli julkaisuarvoltaan kelvotonta (tässäkin tuomitsen itsäeni) ja niin henkilökohtaista, että sen julkaiseminen loukkaisi muiden ihmisten yksityisyyttä. Sitten lakkasin hetkeksi kirjoittamasta, avasin internetin ja TEIN SEN HITTO TAAS, haukuin itseni kun avasin Facebookin. Ja tuossakin capslock-huutamisessa teen sen taas. Läimin itseäni päin näköä joka tilaisuuden tullen. Ole kiltti ja lopeta!

Miksi haluan rangaista itseäni? Koiraa rangaistaan, koska sitä halutaan kasvattaa, viedä se kohti hyvin käyttäytyvän koiran ideaalia. Ehkä minäkin luovin kohti jotakin täydellisen superihmisen ideaalia tällä tavoin, vaan saavuttaako sillä yhtään mitään kestävää?

Voisin opetella jonkin selkeän korvaavan eleen tai mantran itsensä rankaisemiselle. "Ei se mitään, ei se haittaa." Silittää itseään lyömisen sijasta. Jotain, hitto, jotain on kokeiltava. Olen luullut hyväksyneeni itseni ja oppineeni rakastamaan itseäni, mutta olen luullut olevani maalissa jo kun olen vasta ylittänyt lähtöviivan. Mutta ei se mitään. Ei se haittaa. Ei se mitään. Ei se haittaa. Hengitä.

pers0na

I've been going through various roles and masks I wear and have worn throughout my life - not the ones I "wear" as I act in a theatre, but the ones I wear everywhere off-stage. They differ from situation to situation, yet the same ones usually occur with the same people or in similar situations. Within some social circles that have been around for a long time I have also witnessed my roles gradually morphing into something new, usually with the passing of time and my changing self.

I have noticed that I only wear masks because of fear. They are very convenient to hide behind in case I make a mistake: the role always finds a way to take the punches, and they aren't as painful as I detach myself from them. As it wasn't me who blundered but the character (and from the characters point of view it never made any mistakes, just bounced back), it has been very difficult to learn from my mistakes. They weren't my mistakes, so why should I bother? Thus nothing has been resolved, and I've been left with painful experiences I have not dealt with and shoved into a closet to eventually explode.

One of my favourite masks, one I still wear these days, is the mask I like to call The Clown. It usually appears in social gatherings consisting of people that are somewhat uptight, reserved, quiet or unhumorous, just to bring some much needed comical relief, relaxedness and laughter, or to shake and break the norm of that situation and bring people out of their reality tunnels. The clown is sometimes very much needed and that's why I've kept on using it, but I have noticed it's most unconstructive regarding my personal process. You see, the clown has been an enjoyable retreat for me, a state of being where I don't have to be afraid of screwing up or what other people think of me. I have never had to actually face those fears, since there's always been a role that could bypass that nasty process. I am still afraid of acting out, of being social, of not being socially capable.

Another role that has still been in use is The Mystic. It's the complete opposite of the ape-like clown: this mask shrouds me in mysterious silence where the mere anticipation of my scarce words makes them sound more meaningful that they might actually be. The mystic's behavior is quite close to what I usually  prefer when in a maskless* state - if I have nothing to say, I stay quiet. What brings out the mystic is often the expectations of others: I have been in situations where my pagan background has been commonly known, and my silence has been seen as a sagelike attribute fitting my profile as the Queen of Witches or whatever, whereas in reality my silence is just silence: me being still, thoughtless and present. But even though I recognize all this, I still abuse the role of the mystic every now and then either to dominate a situation or a person or to cover up my fear of the situation I'm in.

*I have set myself a goal to reach a state of rolelessness in each and every moment. Roles serve no truly constructive purpose (outside of stage), and if I wish to create myself anew, I must first get rid of the old baggage and become a clean slate. It's most interesting to step into situations and be aware of not having a role - familiar situations change completely and new ones open up doors I have never noticed before. Now it's just a matter of merging it into my being, but I guess it will take some time. And you know what helps? I just realized that in my day job I wear no mask. It must be of some real good assistance that the environment I spend a big chunk of my time in is a space where I don't have to struggle with this.

time within time after time

"The most important person is the one you're with." This sentence shapes the thought that when your presence shares another's, that person should be your number one priority above all else, also stating that this moment is all that counts, since it's all you have.


Have I really understood that sentence, the idea behind it? I keep on feeling insecure about being present around other people. I often let my mind wonder from one stretch of the world to another when spending time with someone, and almost as often I feel bad about it afterwards. It's like I'm stuck within my subjective experience: I'm letting those unique moments go to waste by not fixating my attention on my companion or the opportunities the moment possesses. Occasionally, I've noticed, the mind-wondering is caused by the fear of facing those opportunities. Mind creates a shield by being somewhere, sometime else.


Yet I don't feel like I'm doing this completely wrong, either. I like to think of those moments (whenever I remember that every interaction is that kind of a moment) as people standing next to each other in that present time and space, letting life flow through their existence as they are as the two of them (or more), bound by mutual will to be there. It's a very sensuous image, and I'm not sure what it means to practice it. I guess it's something free of obligation, free of expectation, openness to all that comes.


I'm also striving towards making that time with the one you're with a time free of hurry; a timeless space within time. When it succeeds, when I actually forget about time, stop caring about digits and follow that rhythm interaction creates, it feels magnificent. If life has a reason, it has something to do with those moments between people.


What about those moments when you're alone? The one you're with is yourself. I guess oneself, too, deserves some priority time. How does one make existence flow like that when with oneself?

Why sex?

Why do you have sex?

If you set aside what seems obvious - duh, of course we have sex, reproduction and love and pleasure, come on, what else would we do - what do you find behind all that? Stop to think about it. Why have sex?

I'll present you with a quote: "when I tell someone [...] I like to get punched and flogged and thrown around like a ragdoll and kicked in the crotch, the first and most obvious question is "why? what's in that for you?"  But when I tell them I like to have a penis in my vagina, nobody thinks to ask."

The preceding quote is from this interesting article that proposed the question I presented at the beginning of this text, but I found the comment section, where the readers actually answered that question plentifully, to be ever more fascinating. The answers ranged from many different kinds of escapism to reveling in the sense of power; from spiritually connecting with your partner to the simplifying phrase "it's just sex". Someone presented the idea of the luxury of sex due to its unproductive and indulgent nature; quite a few stated that having sex makes them feel beautiful and desirable, thus doing wonders to their self-esteem and validating their worth as spouses and mates.

However diverse, I did find these reasons (or excuses, if you may) to have one trait in common: the desire to be present. To realize right now where you are, who you're with and what's going on, and to experience it with all your senses; to forget the rambling of your mind for just this moment. To stop and just be.

Do you need sex to do that?

Of course sex is a good way to do that: it works for most people, it's somewhat easy, a well-known and widely accepted technique to reboot one's mind and body. Plus it produces babies. What I'm saying is that it's not the only way to achieve that state of being, and that it might be one of messiest. Sex in its common form is highly overrated.

I have been challenging myself for some time now to be present within my physical being (my body) and within the physical reality surrounding me (the world) all the time; not thinking ahead, not dwelling in the past, focusing on what's here and now. Yes, that means every moment after moment after moment: from taking each and every step from your bed to the sink every morning and all the steps and movements and thoughts and glances that follow. I haven't succeeded in being present in every moment, blimey, not even half of them, but with constant practice I keep getting better and better. And let me tell you: that's what makes every moment worth living.

When you're actually present (realizing who you are, who you're with, where you are and why you are; void of all expectations, roles and other inventions created by mind and fear), you don't have to suffer through life and wait for the opportunity of sex to make you feel alive. One can feel fully alive in every moment. And that's when the reasons for having sex change as well, as they have for me.

What I did to begin this process was stopping. I stopped myself from escaping each moment, running to the next before the first one had begun. I was running out of fear, as we all are, and it was painful, as I had let things go too far. I stopped to realize each moment would be what I make of it; the "magic" of each individual chunk of time or heartbeat.

After that I learned to breathe. It was very subtle, at first: I have been trained in breathing for years due to singing and stage performing, so I knew the basics, but it was my own interest in meditation that took me deeper. I learned to control it, to use it. Learning to breathe was to discover I had power over my body. My will was a force greater than flesh.

But even after that it took me a while to realize breathing, too, was not something "special". I had not learned myself a superpower, but a basic. I had only learned the foundation for laying the first stones. Yet what I had reached was still huge: it may have been a basic, but there ain't too many basics, after all.

Stopping and breathing are the first keys to being present. Most people do both quite automatically while having sex - the trick here is to realize they are the pieces that construct the experience in the first place. Thus one aspect of that sexual ecstasy can be achieved even without that which is left after you remove stopping and breathing - intimacy. If you strip sex down to its most essential basics, it's about being present in your physical state (through all your senses) with someone else (or many of them) and enjoying it in a sexual manner. For some people sex may be nothing but stimulation, but that would mean simply masturbating would suffice. Thus the other essentials are also required to call it 'sex'. (Not to say one can't have sex with oneself and have a blast!)

Thus, if one of the essentials of sex - being present - can be detached from intimacy to serve the same purpose sex often has, wouldn't it be worth a try? A surprisingly large amount of frustration might vanish among singles and couples alike. The norms of society enforce the impression that everything is about sex, always, even in freaking pizza commercials, when it really is not. Sex may be fun, but it's just the cherry on top of the multi-layered cake with super-awesome icing and sprinkles and what not. Explore that cake! Explore life. So far I have not been disappointed.

just about to lose my mind, honey honey yeah

Keittelen tässä illan mustina tunteina ystävän anteliaisuuden ja huolenpidon mahdollistamana pakurikääpäteetä flunssaa karkottaakseni. Tauti tekee olon tuskallisen kuumaksi jo ilman hohkaavaa liettä, ja mieli menisi jo metsien viileydessä jos keho sen sallisi. Olisipa sade ja kallio ja puita.

Huomenna olisi pääsykokeet Porissa. Olen valmistautunut niihin tavattoman huonosti, mutta näin vahvalla pohjaosaamisella voisin vielä kehdata mennä kokeilemaan tuuriani, jos vain ehdin vielä oppia yhden uuden laulun ulkoa. Nyt vaan tämä flunssa. Ääni ei ole lähtenyt, harvinaista kyllä, joten käytännössä pystyisin suoriutumaan, mutta tiedän, että levon puute vain pitkittää sairastelua. Tavallaan olisi siis sulaa hulluutta lähteä tässä tilassa matkustamaan, varsinkin yksin (hitto että yksineläjänä on kertakaikkisen kurjaa sairastella), mutta toisaalta haluaisin ennemmin olla se tyyppi, joka menee kipeänä pääsykokeisiin ja saa silti opiskelupaikan, kuin se, joka järkevästi skippaa kokeet kun tuloilla on pari muutakin ja sen sijaan siivoaa vaatekaappinsa. Ajattelen tämän ehkä taas liikaa roolien ja imagon kautta, minkä kuvan haluan itsestäni itselleni luoda, eikä dilemma katoa. Hm. Ei kai tässä muu auta kuin katsoa aamulla mikä olo on. Toisaalta: antamalla itselleen luvan tehdä päätös aamulla luo suuremman riskin oman kuntonsa virhearviointiin, koska aamulla sänky on Maailman Paras Paikka ja pää jo valmiiksi pöhnässä. Jos päättäisin nyt, että minähän menen vaikka pää kainalossa, ei lähteminen välttämättä tuntuisi kovin vaikealta, vaikka olisikin puolikuntoinen.

Meillä oli tänään keskuteluryhmässä aiheena juurikin terveys, joka antoi passelisti materiaalia pysähtyä pohtimaan terveyttä sairautensa keskelle. Mulle on juuri nyt (ja on ollut aiemminkin) aivan hirveän vaikeaa vain pysähtyä lepäämään, kun pää kyllä jaksaisi valtavasti kaikkea, mutta ruumis ei seuraa perässä. Oli kaunis ilma ja olisin halunnut ulos; siitä näkökulmasta on huomattavasti nautinnollisempaa sairastaa talvella kuin kesämmällä. Räntäsateesta jättäytyy mielellään pois. Sitä sitten vain yrittää keksiä itselleen virikkeitä neljän seinän sisällä, kun ei ole enää kuumetta, jota voisi vain nukkua pois.

Ja jumaliste miten alkaa kaivata ihmisiä ja ääniä, vaikka heti kun ovesta astuu ulos, kaikki maailman äänet takoo uutta päänsärkyä liikkeelle. Ehkä se on sitten ennemmin se seura ja läheisyys josta kokee jäävänsä osattomaksi, ihmiskontakti yleensä. Sitten kun mulla on lapsia, pidän huolen että ne saa sairastaessaankin tarpeeksi läheisyyttä. Päänsärkyyn ei mikään ihme toimi yhtä hyvin kuin silittely. Ja ylipäänsä täytyypä ottaa asiakseen vierailla sairastavien tai toipuvien ihmisten luona aktiivisemmin auttelemassa, kun tietää, miten paljon sitä itse kipuisena kaipaa. Kiitos, iskä, että vuosi sitten kävit puolestani kaupassa kun olin vuoteenomana. Muistan sen vieläkin.

Pakuri on näemmä hiukan liian kahvinomaista maistuakseen hyvältä sellaisenaan. Hunajakin tekee siitä hiukan turhan imelää. Mutta esimerkiksi pirtelöpohjana tätä voisi harkita käyttävänsä. Nyt tekisi mieli napata kirves ja käydä itse metsässä etsimässä yksi kääpä varastoon. Tänä kesänä opettelen keräämään yrttejä ja juuria, tunnistamaan edes yhden tai kaksi käyttökelpoista. Siitä se lähtee. Osu! Tatakae! Ouendaaaaan!