Teen naisena olemisesta itselleni
ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni
edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura
halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät
“huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä
vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani,
muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien
kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista
ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla
“poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.
Tämä seura, josta puhun, saattaa
aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä
juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan
naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on
vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään
itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman
häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia
kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”,
perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen
stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.
Irrottauduttuani viime viikolla
arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä
kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä
ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa.
Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti
“tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina
olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä
pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista
aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.
Seuraa pitkä avautuminen
nuoruusvuosistani.
Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen.
Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa
perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä
toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai
lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja
riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai
esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja
piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan –
joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni,
sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan
kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6
kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran
vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen
lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En
ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään
ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä
luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja
alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä
koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä
elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.
Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon,
joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää
tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin
jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja
hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä
jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se
ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin
tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa
elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin
joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla
kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan
kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut
suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.
Neljännestä luokasta eteenpäin elin
jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi,
mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten
siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle
keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli
hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun,
keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava
masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana
edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan
suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan,
jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten
pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi
olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut
jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei
puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan,
mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni
useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin
aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia
mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen.
Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin
kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin
syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut
hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin
opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa,
jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa
aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä
hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas
välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen
varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja
kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten
häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari
luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja
muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua
vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa.
En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät
he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan
vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.
Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan
olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten
seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja
olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista
viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin
pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden
reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä.
Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä
koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä
todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.
Yläasteella lakkasin yrittämästä.
7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin,
joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia
kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön
yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin
he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin
mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään
heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo
ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan.
En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät
taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa
sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja,
jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille.
Jokainen vastaantulija oli uhka.
Yläasteella monet tytöt jo
“aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties
mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa.
Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja
provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään
tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka
olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt,
ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt
inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia
luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään
lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma
ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja
yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se
vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian
poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi
tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni
pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin
epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.
Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää,
että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta
on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua
lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen
lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni
kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän
nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen)
vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden
ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta
tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi,
koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja
“irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut
osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä
todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä
blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.
Okei. Se, mihin kaikki tämä
avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni
aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa,
jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen
tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta
ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä
asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia
rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella
jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite
“universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea
elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on
hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei
ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa
ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin
vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen
ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten
pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa
tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten
kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan”
olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta
ristiriitoja.
Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää
lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti
naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista
olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia,
jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä.
Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan
hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni
muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni
ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien
silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen.
Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda
itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän
irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.
En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten”
olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden
rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan
ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni
tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.
Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.
Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.
nää on niin massiivisia, eikä pelkästään tekstin määrän kannalta, et tuntuu et mun pitää tulostaa nippu sun blogikirjoituksia et saa näistä ihan oikeesti jonkinlaisen otteen. :)
VastaaPoistaKaikin mokomin! Yliviivaustussi ja punakynä käteen jos siitä on apua.
PoistaPidin tästä kirjoituksesta. Olen huomannut että monet naiset korostavat 'järkevyyttä' aivan ylimaallisen paljon ja tuntuvat tuomisevan sanoissaan hyvin usein emotionaalisuuden, josta heidän sanansa kuitenkin kumpuaa. Ikään kuin he kammoaisivat tuota naisellisuuttaan, josta kirjoitat. Nämä naiset tuntuvat toisaalta muutenkin ehkä enemmän 'neuroottisilta', kuin 'orgastisilta'. Ihminen voi nimittäin olla vain jompaa kumpaa. Odotan innolla kirjoitusta seksuaalisuudesta ja feminiinisyydestä, koska itse olen vasta muutama vuosi sitten alkanut toteuttaa maskuliinista elämäntapaa ja sen vaikutukset makuuhuoneessa ovat olleet erittäin positiivisia.
VastaaPoistaEn edelleenkään pidä tunnetiloissa vellomista / pelkkien emootioiden kautta elämistä millään muotoa tasapainoisena ratkaisuna, vaan yritän löytää tasapainon kahden ääripään välille ollakseni ensisijaisesti ihminen, en nainen. Naiseus on osa minua, jota en voi kieltää, mutta mitä tarkoittaa olla nainen samalla kun on täysivaltainen ihminen? Olla kallistumatta täysin toiseen vaakakuppiin. Polariteettien ei ole välttämätöntä olla olemassa, sillä niiden olemassaolo edesauttaa myös konfliktin olemassaoloa.
PoistaEmotionaalisuuden tukahduttaminen ei toki rajoitu pelkästään ahdistuneeseen naissukupuoleen, vaan koko (läntiseen?) maailmaan miehiä myöten. Elämme järjen aikakautta, jossa tunteella on hyvin vähän sijaa.