"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Naiseudesta


Teen naisena olemisesta itselleni ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät “huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani, muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla “poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.

Tämä seura, josta puhun, saattaa aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”, perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.

Irrottauduttuani viime viikolla arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa. Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti “tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.

Seuraa pitkä avautuminen nuoruusvuosistani.

Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen. Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan – joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni, sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6 kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.

Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon, joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.

Neljännestä luokasta eteenpäin elin jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun, keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan, jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan, mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen. Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa, jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa. En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.

Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä. Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.

Yläasteella lakkasin yrittämästä. 7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin, joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan. En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja, jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille. Jokainen vastaantulija oli uhka.

Yläasteella monet tytöt jo “aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa. Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt, ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.

Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää, että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen) vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi, koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja “irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.

Okei. Se, mihin kaikki tämä avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa, jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite “universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan” olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta ristiriitoja.

Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia, jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä. Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen. Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.

En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten” olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.




Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.

4 kommenttia:

  1. nää on niin massiivisia, eikä pelkästään tekstin määrän kannalta, et tuntuu et mun pitää tulostaa nippu sun blogikirjoituksia et saa näistä ihan oikeesti jonkinlaisen otteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikin mokomin! Yliviivaustussi ja punakynä käteen jos siitä on apua.

      Poista
  2. Pidin tästä kirjoituksesta. Olen huomannut että monet naiset korostavat 'järkevyyttä' aivan ylimaallisen paljon ja tuntuvat tuomisevan sanoissaan hyvin usein emotionaalisuuden, josta heidän sanansa kuitenkin kumpuaa. Ikään kuin he kammoaisivat tuota naisellisuuttaan, josta kirjoitat. Nämä naiset tuntuvat toisaalta muutenkin ehkä enemmän 'neuroottisilta', kuin 'orgastisilta'. Ihminen voi nimittäin olla vain jompaa kumpaa. Odotan innolla kirjoitusta seksuaalisuudesta ja feminiinisyydestä, koska itse olen vasta muutama vuosi sitten alkanut toteuttaa maskuliinista elämäntapaa ja sen vaikutukset makuuhuoneessa ovat olleet erittäin positiivisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En edelleenkään pidä tunnetiloissa vellomista / pelkkien emootioiden kautta elämistä millään muotoa tasapainoisena ratkaisuna, vaan yritän löytää tasapainon kahden ääripään välille ollakseni ensisijaisesti ihminen, en nainen. Naiseus on osa minua, jota en voi kieltää, mutta mitä tarkoittaa olla nainen samalla kun on täysivaltainen ihminen? Olla kallistumatta täysin toiseen vaakakuppiin. Polariteettien ei ole välttämätöntä olla olemassa, sillä niiden olemassaolo edesauttaa myös konfliktin olemassaoloa.

      Emotionaalisuuden tukahduttaminen ei toki rajoitu pelkästään ahdistuneeseen naissukupuoleen, vaan koko (läntiseen?) maailmaan miehiä myöten. Elämme järjen aikakautta, jossa tunteella on hyvin vähän sijaa.

      Poista