On body issues

I've been writing this list of self-forgiveness all day. I think I could go on an on, and probably will as I'm not nearly done with the process here, but I guess this is a good chunk to start with.

----

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not accept the body I'm in, the tool through which I am present, participating in and manifesting life in this physical reality.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to refer to myself in the second person, to speak to myself as “you”, to separate myself from myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if my body is the way it is – whatever it happens to be at the moment, as it never has and never will be as good as any ideal I can come up with – I will not be accepted and loved by the people around me.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if my body is the way it is, I will never receive desired attention, admiration, acceptance, love, tenderness, companionship or sex from anyone – a fear of ending up alone – a fear of not being enough.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am constantly being judged by other people according to my physical appearance, and that I have accepted and allowed myself to define and limit myself accordingly.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear how others perceive me and how they react to what they perceive, and due to this defend myself by hiding, escaping, attacking, masking myself, wearing roles and characters to take the punches instead of baring myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive my “real” self as too vulnerable and weak to be exposed – too easy a target – and thus believe I am “forced” to hide myself under masks.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am weak.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to hate my body and myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to violently abuse myself physically by hitting, kicking, scratching, tearing, biting, starving, cutting, burning, freezing and neglecting the needs of my physical being.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to violently abuse myself mentally by insulting, belittling, demeaning, limiting, tormenting and suppressing myself within and as my thoughts, speech and actions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that creating an ideal for yourself is a good way to motivate yourself to improve yourself, not realizing that the created ideal itself is an image forged by the mind and that reality is not an image and cannot be forced to function like a two-dimension imitation of itself, especially in the process of change and growth which can lead you to pretty much anywhere due to the unpredictable nature of life itself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create an ideal for myself not realizing that if it were attained I would create a new one and the cycle of self-hate and self-abuse would just keep on going.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize the key to changing myself is not in realizing what I want to become but accepting that which I am now as the present me and figuring out what is actually required for change.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe my interpretations of my childhood experiences even though I'm not a child anymore and haven't had a second look at what I experienced and what actually happened.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize my beliefs about my body have not been taught to me as I have interpreted them – I am responsible for the warped way I have been looking at my experiences as an insecure pre-teen and for the way I have allowed myself to continue believing what that child-me grew to believe.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to accuse my family members of the way I interpreted their words and actions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the world to be what I was taught it to be and my childhood interpretation of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe the social world to be what I was taught it to be and my childhood interpretation of it.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to give in to pressuring when questioning what was taught to me.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to trust the people I had granted “authority” to know “better than me”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to want to escape my body and become frustrated and violate myself when I couldn't.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the reflection in the mirror – the two-dimensional picture that poses – a one woman show of a myriad of characters I believe to be what I am and what others want to see – not realizing none of this is actual life itself, but a mere visual representation of a one certain dimension of countless dimensions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the girl in the photograph.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the text I write.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the books I read.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe I am the music I listen to.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to the people I know and the people I meet.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to live my life and define myself through images such as the ones mentioned above, not realizing none of this is life but merely a documentation of it, documentations never being life itself as here, breathing and present.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to ignore and not credit the change that has already occurred in my physical being due to months and years of consistent changes in my lifestyle, and crave for fast results instead of realizing that permanent change may be slow – I have rapidly lost weight before, but it has never lasted for more than a few months.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe there's something wrong with my body for not losing any fat even though I'm exercising, ignoring the fact that my body is very healthy in spite of the excess fat and that getting rid of the fat is no longer a health issue but an aesthetical one.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to constantly live in the future instead of being here – envisioning what I want to become instead of facing what I am.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that the current beauty ideal of our culture is the way I ought to be to be accepted.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that women are perceived to have no other value than their looks, thus believing I have no value as, when comparing to those who are considered “most” beautiful, I “lose”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that everyone and everything is beautiful as it is, as life, and that cultural definitions and hierarchies of beauty are arbitrary and meaningless as they are based on images alone.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define beauty as visual information and aesthetics.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that if I do not fit the visual and aesthetical standards of our (or any) culture, I cannot be considered beautiful, not realizing beauty is about life itself instead of mind-images such as visual, audial or other kinds of processed sensory information.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare my looks and other physical traits to every woman I meet and see to determine whether I'm “winning” or “losing”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive the competitiveness built into the social culture of women as “natural”, that it is ok as long as I'm not the worst and last pick.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe my looks determine whether I will ever get the chance to approach the people I consider attractive, or, in fact, whether the ones I consider attractive will ever “notice” me and take the initiative so I wouldn't have to.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to abandon my responsibility of initiating social interaction in the fear that I will be rejected, not realizing that we all carry the same fear and if I don't change myself the way we interact won't change either.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be ashamed of my body.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be ashamed of certain parts of my body in particular, not considering my body as a whole.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by morphing my body and stature.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by wearing clothes that cover up those body parts.

- tarkennus 17082012: I forgive myself that I have accepted and allowed myself to try and hide the parts of my body I am ashamed of by wearing clothes that cover up those body parts; in this I forgive myself that I have accepted and allowed myself to judge myself as “superficial” (putting some effort into the way I look / what kind of visual information I send) whenever wearing/choosing clothes that suit my body, completely ignoring the fact that it may also be a purely aesthetical action based on the fact that certain clothes support certain body types better than others, and that clothing, too, can be a form of self-expression. To ignore the way one looks would be abandoning an essential part of this reality; to wear clothes that fit and function is not a limitation but a support - when that support, clothing, entwines with fear (obsession, insecurity, self-hatred, duty, expectations, demands, you name it) it becomes a limitation.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize what shame actually is – my fear of being judged by others – my fear of not being enough – me not accepting myself – me not being here as myself.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to constantly worry about my looks.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to learn certain ways of standing or sitting that “look cool”; in other words, I forgive myself that I have accepted and allowed myself to pose as an image instead of being here as myself expressing myself freely through my physical being.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to look at myself “from the outside”, as an observer who criticizes and judges, instead of being here within myself behind my eyes, not realizing that what the observer “sees” is just an image in my head, as I cannot actually look at myself from outside my head.

I commit myself to accept my physical body as it is.

I commit myself to notice, stop, face, examine, breathe through and release my fears.

I commit myself to stop abusing myself and instead treat myself with kindness, gentleness, forgiveness and love.

I commit myself to notice, stop, face, examine, breathe through and release all of my mind-images, including the ones about my body and others'.

I commit myself to carry full responsibility of myself, my process of change and my thoughts, words and actions.

I commit myself to live patience and consistency.

I commit myself to always consider the state of my body's well-being as a whole.

I commit myself to stand fearless within myself as myself.

These excuses / how they've served me well

A friend stayed over for one night. We had a good time talking and walking, preparing and sharing a proper feasty breakfast, and I enjoyed our conversations. It seems I was able to let go and talk a-plenty, as she is quite talkative / was on a talkative mood, but as another friend just challenged my experience of it being “special” or "unusual" I stopped to think about it a bit more. Was I trying to balance out the conversation by talking a lot even though I may have not been saying much of value? Was her talkativeness “allowing” me to be talkative as well? Is the “talkative me” the “real me” or the other way around? Was she just asking the right questions, pushing the right buttons, even if by accident? I wasn't talkative all the while, and we allowed silence to exist between us (which was awesome), but there were some conversations especially during the night where I noticed myself talking more than usual. Was I simply nervous? Trying to fill out holes I was spotting, trying to maintain an image I thought appropriate?

I'm not sure if asking these questions is getting me anywhere. How do I figure out what actually happened?

Breathe, stop, look around, be honest.

I enjoyed her company. There's a spirit of acceptance between us, as was during the camp where we met a little while ago; not one born out of neccessity, but out of caring and kindness. Perhaps it's just that: because of the spirit we created during the camp, I was less afraid of being judged, and thus defined her presence as something special, whereas in reality I am the one creating the experience of being judged and thus I have the power to stop it. I am able to stop it no matter who I'm with, so why be selective about it? Why not with everyone?

Self-forgivement followed:

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be afraid of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create myself the experience of being judged not realizing it is within my power as the creator to stop the experience.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create the fear of being judged ( = the fear of not being enough) based on my perception of status, bodily assets, sexual attraction, abilities, talent, wealth, and a whole lot of other images and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to percieve others as “more than” me and see myself as “less than” others and thus create the experience of being judged, ignoring the fact that we're all equal in value and that no one is “more” or “less”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to limit my expression according to my fear of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that talking less means more quality, value and insight, and that talking more means less quality, value and insight, when in fact the amount of words is a result of what happens within the person before the words are said, not the other way around.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to label people as “safe” and “unsafe” according to how much I limit myself around them, not realizing that it is my responsibility to set myself free, not theirs.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not assist others to set themselves free by setting myself free as an example; in this I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame my limitations on those around me instead of realizing I am limiting myself; in this, I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that by clinging to our limitations we don't only limit ourselves but we also limit all others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that as I name the fear of not being enough “the fear of being judged”, I'm putting all the blame and responsibility of that issue on others instead of carrying the responsibility myself.

I commit myself to assist and support myself to walk my process and thus consequently assist and support all others as well.

I commit myself to stop, breathe and redirect myself whenever I notice myself within the fear of not being enough, as well as all other fears.

I commit myself to carry my responsibility as the creator of my experience.

I commit myself to carry my responsibility as a part of the human kind by living my life into and as an example, realizing that every action and non-action affects this reality that is shared by us all.

I commit myself to free my expression by facing, breathing through and dissolving my fears.

Over-achieving and defining oneself - introducing self-forgiveness

I'm trying out this new method called "self-fogiveness", where through consistent statements of forgiving oneself and committing to change one is able to create actual change by accessing ones patterns, thoughts and emotions and their origin. I've been experimenting with it more or less for some time, but this is the first time a small realization actually lead to me writing these statements down and figuring out a whole bunch of stuff through that writing process. I want to share them, don't know why. For the sake of sharing?

I was writing out my anxiety and I realized that there's a certain period of time in my past which I try to compensate for by over-achieving in my present life. I realized I still feel guilty about that point in my life where I did very little and mainly escaped all my duties, responsibilities and problems into entertainment (video games, tv series, movies). I realized that if I hold on to the belief that I can compensate for my past by achieving a lot of stuff now, I will never make any progress.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I can compensate for my past mistakes in this moment.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that my past is something I can change.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not accept my past as my past, a period of time that was and is no more.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to my past.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that who I am is right here and right now and that the only moment in time where I am able to define myself is right now and that the only me I am able to define is the me who exists right now.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear that others will judge, define and evaluate me according to my past actions, choices, thoughts and emotions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive others as judging.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to think that what I believe others to think of me is actually true when it is only my perception.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear the opinion of others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that enough achievements will “pay for my sins”, in other words erase all my past mistakes.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to strive for achievements in hope of a reward (compensation).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not strive for achievements for the sake of creating, constructing and bringing to existence something actually worth while.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive everything I do as “tasks” on a “checklist”, and thus everytime I get something done to see the completed “task” as an achievement from which I get a “reward” (recognition, admiration, positive feedback, acceptance).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to the achievements I have accomplished and the achievements I haven't yet accomplished but am working on and thus will achieve “in the future”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create an image of myself in the future and define myself accordingly in the present moment, as I have been scared of my past self defining me and thus created another image instead to override my past as the future is superior to the past, completely ignoring the fact that neither of them defines my present self.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive my life as past, present and future, when in fact it is just a series of present moments, as the past is nothing but memories of things that are no longer here and the future is nothing but images manifesting my current fears, hopes and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to over-work myself and burn myself out in the hopes of in the end getting a reward, not realizing life is not about suffering in this moment so you can celebrate in the next.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create a polarity where in the other end there is reward and in the other end there's exhaustion.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not be satisfied with small consistent actions little by little adding up to form bigger results.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to punish myself when I have not been satisfied with my achievements.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive myself as less than others when I have not been satisfied with my achievements, thus resorting to punishing myself mentally and physically.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare myself to others through achievements and to believe those achievements to be a valid measurement of my value, not realizing every human being has the same exact value based on humanity alone and having nothing to do with the social standards and norms I and most other people believe to be true.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear failure as I fear it will define me irregardless of my own will.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I have no power over defining myself and that what “happens” to me defines me, when in fact nothing just “happens” as I myself create everything I experience in life.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that others are judging me and change my behaviour accordingly, when in fact the only one whose assessment and observation of myself is the one to act upon is that of my own.

I commit myself to carry my responsibility of my growth and my process.

I commit myself to recognize when I am not here in this moment and to stop myself and bring myself back, register what happened and redirect myself from there.

I commit myself to no longer define myself according to my past or my future and instead define myself according to what is here now through honest self-expression.

I commit myself to support myself within my process – in this, I commit to no longer bring myself down, as it only slows down and even stops my process completely.

I commit myself to be honest about my motives when taking on a new assignement and when completing old ones – in this, I commit myself to work for what's best for all instead of working to get approval from external sources or to make myself feel “worthy”.

Viihteestä ja kärsimyksestä

Pari päivää sitten keskustelin ystävän kanssa omista viihteen merkitystä käsittelevistä pohdinnoistani. Olin kevään ajan valmistautuessani pääsykokeisiin kyseenalaistanut oman alani, sen tarkoituksen ja tämänhetkiset käyttötavat ja alkanut kartoittaa mahdollisia tapoja hyödyntää sitä rakentavammin. Kysyessäni ystävältäni, minkä hän näkee viihteen merkitykseksi, hän vastasi tämänsuuntaisesti: “Viihde tekee ihmiset onnelliseksi; se auttaa kestämään kaiken tämän kärsimyksen keskellä.” En osannut silloin vastata tähän mitään, mutta olen pyöritellyt toteamusta päässäni hiljaa ja yrittänyt pukea sanoiksi miksi se tuntuu väärältä.

Kärsimys on suhteellinen käsite. Jokainen kokee tuskaa omasta subjektiivisesta aistimusnurkkauksestaan omalla tavallaan, omaan kokemuspohjaansa suhteutettuna, enkä halua osoittaa ketään ja sanoa: “Sinun kärsimyksesi ei merkitse yhtä paljon kuin tuon toisen kärsimys. Sinä et kärsi oikeasti. Häpeä!” Olen kuitenkin oman kokemukseni kautta oppinut, että suurin osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä on itse tuotettua ja siten täysin irti päästettävissä.

Suurin osa valituksen aiheista kumpuaa pikkujutuista: ärsyttää kumppanin taipumus jättää likapyykkiä lojumaan, harmittaa töykeät bussikuskit, pistää vihaksi tien liepeillä killuvat paskanokareet. On hirveän helppo jäädä jumiin toisten syyttelyyn tiedostamatta milloinkaan omaa vastuutaan konfliktitilanteissa. “Miten niin minun vastuuni? En minä jättänyt hänen sukkiaan lattialle!” Aivan, itse teon vastuu ei olekaan sinulla, mutta vastuu konfliktin ratkaisemisesta on kaikilla sen osapuolilla. Näistä kaikista pahan mielen muodoista on mahdollisuus päästää irti esimerkiksi avoimen kommunikaation (“voisitko laittaa sukkasi pyykkikoriin”) tai oman esimerkin kautta (tervehtiä bussikuskia vaikkei koskaan saisi vastausta). Pienempi osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä koostuu “isoista” ongelmista, kuten toimeentulo-ongelmista tai vaikkapa perhekriiseistä. Näistäkin ulos pääseminen koostuu suureksi osaksi yksinkertaisuuksista, kuten oman vastuunsa kantamisesta, tavoitteidensa selkeyttämisestä ja niiden avoimesta kommunikoinnista asianosaisille, tai vaikka avun pyytämisestä kun sitä tarvitsee. Kaikki nämä ratkaisut ovat ulottuvillamme, toisin kuin maailmankolkissa, joissa esimerkiksi jokaisen ihmisen yhtäläinen arvo ei ole itsestäänselvyys, jolloin kommunikaatio on väkisinkin vinoutuneella pohjalla. Jos ratkaisu on näin helppo, miksi siis edelleen jokainen vastaantulija väittää elämän olevan kärsimystä?

Viihde siinä muodossa kuin sen käsitämme (tv, elokuvat, musiikki, teatteri, sarjakuvat, kirjat, pelit, päihteet, seksi) on polariteetti eli ääripää: viihteen kuluttaminen on toiminto, jonka tarkoitus on yksinomaan viihdyttää ja tuottaa nautintoa, vailla muita tarkoitusperiä. Universumin toiminta perustuu lainalaisuudelle, jossa luodessaan yhden polariteetin luo myöskin sen vastaparin – siispä tässä tapauksessa, jos ihminen on luonut itselleen nautinto-polariteetin, on hän luonut myös sen vastaparin, kärsimyksen. Kumpi oli ensin, tästä voitaneen kiistellä – ihmisen esimuodot ovat toki joutuneet taistelemaan olemassaolostaan, ja “viihde” lienee syntynyt niihin väleihin, kun ei ole tarvinnut taistella sapelihammastiikereitä vastaan. Siinä vaiheessa historiaa, kun länsimaisen ihmisen (ainakaan eliitin) ei ole enää tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä selviämisestään, viihde nykymuodossaan lienee syntynyt täyttämään toimetonta elämää. Pointtini tässä on kuitenkin se, että koska viihde on niin nautinnollista ja mukavaa, siitä ei haluta enää päästää irti, jolloin viihteen olemassaolon jatkuessa ihmisten niin halutessa on myös kärsimyksen, toisen polariteetin, jatkuttava. Länsimaisen ihmisen “kärsimys” on vain perustelu eskapismin olemassaololle, syy saada paeta “ikäviä” asioita “mukaviin” asioihin.

Niillä ihmisillä, jotka tässä maailmassa “oikeasti” kärsivät (viittaan tällä niihin, jotka joutuvat päivittäin kamppailemaan eloonjäämisestään – ravinnosta, suojasta, lämmöstä, terveydestä - eli esimerkiksi kaikkiin konfliktialueilla eläviin siviileihin), ei ole mahdollisuutta saada käsiinsä viihdettä, saati halua “viihdyttää” itseään – he haluavat ratkaisun ongelmiinsa eivätkä keinoa paeta niitä hetkeksi. Tämän kokoluokan ongelmia ei voi paeta. Eri kulttuureissa on totta kai omat viihtymisen keinonsa, ja pelaavathan nälkiintyneet afrikkalaiset lapsetkin paljon jalkapalloa; kriisitilanteessa esimerkiksi yhteisöllisyyteen perustuvat “viihtymisen” muodot, kuten yhdessä laulaminen, voivat toimia todella voimaannuttavina kokemuksina. Tämä tilanne vain eroaa meidän jokapäiväisestä salkkarientuijottelustamme siten, että se ei ole vain ajantäytettä – se on viihdettä juuri sillä paikalla, jossa sillä on konkreettinen vaikutus.

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

she's afraid of a light in the dark

Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.

Naiseudesta

Teen naisena olemisesta itselleni ongelman. Tietyssä seurassa pelkään olla oman sukupuoleni edustaja, koska kokemusteni perusteella se tietynlainen seura halveksii naisia ja feminiinisyytensä takia tuomitsee heidät “huonommiksi”. Siispä olen puolustautunut tältä vihamielisyydeltä korostamalla maskuliinisempia ominaisuuksiani, muun muassa rationaalisuutta, feminiinisten ominaisuuksien kustannuksella. Täten olen tukahduttanut muun muassa emotionaalista ilmaisuani, paennut omaa kehollisuuttani (esimerkiksi pukeutumalla “poikamaisesti”) ja yksipuolistanut omaa ilmaisuani.

Tämä seura, josta puhun, saattaa aivan hyvin olla mitä sukupuolta tahansa, vaikka kaikki tämä juontaakin juurensa patriarkaalisen kulttuurin julkituomaan naisvihaan. Olen nuorempana oppinut, että naiseus on vähempiarvoista, heikkoa ja typerää, ja oppinut häpeämään itsessäni kaikkia sen ilmentymiä. Olen myös kääntänyt oman häpeäni inhoksi muita, erityisesti kaikkein naisellisimpia naisia kohtaan. En ole voinut sietää “tyhjäpäitä bimboja”, perusteena muun muassa se, että he vahvistavat typerän naisen stereotypiaa, jota itse pakenin kaikin keinoin.

Irrottauduttuani viime viikolla arkitodellisuudesta muutamaksi päiväksi tajusin, kuinka tämä kaikki vaikuttaa elämässäni edelleen. Pakenen omia feminiinisiä ominaisuuksiani nimenomaan kaikkein lähimpien ihmisteni kanssa. Esimerkiksi oman perheeni kanssa olen ottanut emotionaalisesti “tyynen” roolin, seuraten isääni. Äitini ja siskoni ovat aina olleet tunneilmaisussaan hyvin avoimia, ja muistan jo pienestä pitäen sulkeutuneeni heistä poiketen; toisin sanoen en muista aikaa, jolloin oma tunneilmaisuni olisi ollut täysin avointa.

Seuraa pitkä avautuminen nuoruusvuosistani.

Lapsuuteni oli elävä ja onnellinen. Meillä oli aina taloudellisesti vaikeaa, mutta nelilapsisessa perheessä oli aina seuraa, virikkeitä ja perheen yhteistä toimintaa – oli se sitten ruuanlaittoa, haravointia tai lautapelejä, me teimme yhdessä asioita, ja tappelimme ja riemuitsimme yhdessä. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa muiden lasten tavoin - äitini oli perhepäivähoitaja ja piti lapsensa kotona, ja sisarukset opettivat minut lukemaan – joten kun aloitin koulunkäynnin juuri 6 vuotta täytettyäni, sosiaalinen ympäristöni muuttui täysin. Perhepäivähoitajan kodissa toki pyöri jatkuvasti lapsia, mutta korkeintaan 5-6 kerrallaan, ja sekin kokoonpano vaihtui tiheimmillään kerran vuodessa. Kun aloitin koulunkäynnin, maailmani räjähti täyteen lapsia, joilla oli jo valmiiksi oma käyttäytymiskoodistonsa. En ymmärtänyt sääntöjä, en tuntenut ketään, en tiennyt yhtään ainutta leikkiä, en osannut heidän kieltään. Ensimmäisellä luokalla lapset toki ovat vielä hioutumattomia ja spontaaneja, ja alun arkuudesta huolimatta sain uuden ystävän heti ensimmäisenä koulupäivänä – vaan en omasta aloitteestani. En tiedä mitä elämästäni olisi tullut, jos minua ei olisi nykäisty mukaan.

Muistan ala-asteelta jonkin ATK-kerhon, joka oli tarkoitettu niille, jotka eivät vielä osaa käyttää tietokonetta. Menin sinne kavereideni kanssa, vaikka veljeni olikin jo opettanut minut käyttämään sähköpostia ja chattailemaan, ja hulluttelin ja hölmöilin koko kerhon ajan. Onnistuin vielä jotenkin nolaamaan itseni opettajan edessä, mutta muistan että se ei haitannut – tunsin pienen häpeän aallon, mutta nauroin senkin tiehensä. Ilmaisuni oli pelotonta ja vapaata, kun olin omassa elementissäni. En muista milloin tämä on tapahtunut (varmaankin joskus kolmannen luokan tienoilla, koska neljännellä luokalla kaikki jo käyttivät aktiivisesti sähköpostia), mutta muistan kavereideni tunteneen myötähäpeää takiani. Se on ehkä ollut suurempi vaikute, kuin opettajan edessä itsensä nolaaminen.

Neljännestä luokasta eteenpäin elin jatkuvaa alamäkeä. En tiedä (ja/tai muista) mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä olin joutunut epäsuosioon. Johtuuko se sitten siitä, että itseilmaisuni oli niin epäortodoksista? Minulle keksittiin mitä jännempiä lempinimiä: yksi poika, joka oli hirveän kiinnostunut seksistä, ja salaa kovin ihastunut minuun, keksi jossain vaiheessa kutsua minua nimellä “Emmi, mahtava masturboija” - kun yritin kysyä muilta tytöiltä, mitä koko sana edes tarkoittaa, olin äärimmäisen “nolo” eikä kukaan suostunut puhumaan minulle. Muistan ala-asteelta hämärästi ajan, jolloin tytöt eivät muutenkaan puhuneet minulle (saati sitten pojat, sukupuolten välinen kanssakäyminen oli jotenkin tosi olematonta). Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä. Minut jätettiin aina viimeiseksi. Salaisuuteni puhuttiin julki. Kukaan ei puhunut minulle välitunneilla. Yritin liittyä ihmisten seuraan, mutta luotani käveltiin pois eikä puheeseeni vastattu. Yritettyäni useasti ja väsyttyäni vetäydyin täysin. Välitunneilla vietin aikaa yksin ja etsin piilopaikkoja muiden katseilta. Keksin omia mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvinnut katsoa ympärilleen. Luokanopettajani yritti kysyä, onko jokin hätänä, mutta kielsin kaiken. “Kaikki on hyvin.” Tutustuin joihinkin muihin syrjittyihin tyttöihin, mutta kaveruus heidän kanssaan ei tuntunut hyvältä. Lakkasin käymästä välitunneilla ulkona: pyysin opettajalta lupaa saada siivota kotiluokkamme askarteluvarastoa, jonne linnoittauduin aina välituntisin. En tosin saanut paljoa aikaiseksi. Välillä opettaja ehdotti, että menisin ulos. Välillä hän käski minut sinne, mutta näki pahan oloni, ja antoi taas välillä olla sisällä. Kerran se sama poika lukitsi minut pieneen varastoon sisälle ja klaustrofobisena sain paniikkikohtauksen ja kiljuin ja huusin häntä päästämään minut ulos, ja sitten häpesin että olin itkenyt ja huutanut. Eräänä välituntina pari luokkakaveriani tekivät “intervention” eli väliintulon, ja muistaakseni isolla porukalla tulivat kysymään, että mikä mua vaivaa, kun olen kaikki välitunnit sisällä ja pengon varastossa. En pystynyt vastaamaan. Oli jotenkin käsittämätöntä, etteivät he tajunneet, mitä tekivät minulle. Heidän näkökulmastaan vetäytyminen oli varmaan vain yksi temppu outouksieni sarjassa.

Nyt kun puran tätä kaikkea, tajuan olleeni lapsena hyvin sosiaalinen. Olen pyrkinyt muiden lasten seuraan niin kauan, kunnes minut on tarpeeksi rumasti torjuttu ja olen oppinut olemaan seuraamatta sitä luontaista sosiaalista viettiäni. Opin pelkäämään ihmisten lähestymistä. Opin pelkäämään torjutuksi tulemista. Opin pelkäämään muiden reaktioita omaan olemiseeni. Opettelin sietämään yksinäisyyttä. Opettelin uuden olemassaolon muodon: erakoitumisen. Itseensä koteloituminen oli ainoa tapa kestää olemassaolo siinä todellisuudessa, jossa kaikki ympärilläolijat olivat vihamielisiä.

Yläasteella lakkasin yrittämästä. 7. luokan alussa kaikki muut löysivät tiensä uusiin porukoihin, joista minun käskettiin “mennä muualle etsimään uusia kavereita”. Siispä olin yksin, kunnes jonkun pakotetun ryhmätyön yhteydessä pari tyttöä huomasi, etten ollutkaan niin sekaisin kuin he luulivat, ja löysin taas jotain johon kuulua – tosin sekin mureni ennen pitkää, koska en milloinkaan voinut luottaa kehenkään heistä. Samat ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä jo ala-asteella, ja haudoin sisälläni katkeraa kaunaa heitä kohtaan. En voinut tuoda sitä julki, koska pelkäsin menettäväni heidät taas, sen ainoan tukiverkon joka minulla oli yläasteen pelottavassa sosiaalisessa ympäristössä. Se oli kuin viidakko täynnä petoja, jossa yksin jääneet ja erilaiset jäivät hyeenojen armoille. Jokainen vastaantulija oli uhka.

Yläasteella monet tytöt jo “aikuistuivat” eli alkoivat kasvaa rintaa ja lantiota ja ties mitä naisellista ruumiinosaa, johon pojat kiinnittivät huomionsa. Monet vieläpä osasivat pukeutua äärimmäisen naisellisesti (ja provosoivasti), ja kadehdin heitä, heidän vartaloitaan ja kykyään tuoda se imartelevasti esille. Minä en osannut pukeutua, ja vaikka olisin osannutkin, olin oman kehoni sisällä niin lysähtänyt, ettei sitä olisi mikään estetiikka pelastanut. Olin päättänyt inhota omaa lapsenpyöreää kehoani (joka oli kaikkia luokkatovereitani vuoden jäljessä, mikä ei tietenkään lohduttanut lainkaan) ja pysyttelin siinä uskossa, että olin ruma ja ällöttävä. Jossakin vaiheessa käänsin kuvion ylösalaisin ja yritin olla huoramaisen seksikäs, onnistumatta siinäkään. Se vaihe oli äärimmäisen epämukava ja kääntyi pian poikamaisuudeksi – peitin oman kehoni. En kokenut oloani mukavaksi tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa, joten verhosin itseni pappahousuihin ja huppareihin, koska jos naisellisuus tarkoitti niin epämukavaa pukeutumista, halusin sanoutua siitä kokonaan irti.

Samoihin aikohin aloin myös ymmärtää, että jos en voi voittaa poikia puolelleni olemalla nainen, minusta on tultava yksi heistä. Tämä alkoi käytännössä toteutua lukioiässä, mutta opettelin sen asenteen jo joskus yläasteen lopulla. Opin sarkasmin. Lukioaikaisten miespuolisten kavereideni kanssa opettelin “jätkäasenteen” - rentouden, rehevän nauramisen, fyysisten haasteiden (kuten kovan ryyppäämisen) vastaanottamisen, itseni todistelemisen fyysisen voiman/taitavuuden ja älyn kautta. Samalla lakkasin ilmaisemasta tunteitani. Humalasta tuli olotila, jossa oli lupa itkeä: se annettiin aina anteeksi, koska kännitilassahan kaikki aina vähän “rentoutuvat” ja “irrottelevat”. Myöskään rakkaudellisia tunteita ei voinut osoittaa kuin humalassa. Siltikään en koskaan saanut sanottua mitä todella halusin, en ennen kuin aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani. Ja sinne oksensinkin kaiken.

Okei. Se, mihin kaikki tämä avautuminen johtaa, on se, että viimeviikkoisen irroittautumiseni aikana koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olevani seurassa, jossa oli ok olla feminiininen. Muistin, että hei, mähän olen tietyllä tapaa tosi hempeä tyyppi - miksei tämä puoli minusta ikinä näy? Miksei ole hyväksyttävää hitto tykkäillä söpöistä asioista ja olla tunteellinen ja ryöpytä ympäriinsä universaalia rakkautta ja halailla pehmoleluja ja omg ihmisiä ja rapsutella jonkun päätä silkasta hellyydestä. Esimerkiksi käsite “universaali rakkaus”, jolla tarkoitan sitä luontaista kaikkea elävää kohtaan tuntemaani sympatiaa ja elämän arvostamista, on hirveän yleisesti tuomittu jonakin hippien haihatteluna, jolla ei ole mitään konkreettista arvoa eikä mitään rakentavaa ominaisuutta. Senkin olen tyrkännyt itsessäni piiloon aivan parin vuoden aikana, koska muistan vielä kolme vuotta sitten alkaneen ajanjakson, jolloin se ominaisuus oli minussa kaikkein eniten pinnalla. Minne se hävisi ja milloin? Vietänkö vain liikaa aikaa tiedemiesten kanssa? Annan itseni muuttua arvostamieni ihmisten kaltaiseksi. Myötäilen, mukaudun, olen sitä mitä minun “halutaan” olevan, sitä mihin on helppo suhtautua, se joka ei aiheuta ristiriitoja.

Naiseus ei tarkoita kykyä synnyttää lapsia. Olen kieltänyt ja piilottanut ja repinyt itsestäni irti naiseutta ties kuinka pitkään, ja osaa aiheuttamistani tuhoista olen onnistunut korjaamaan, vaan en niitä kaikkein oleellisimpia, jotka ovat kaiken ytimessä. Tämä lakkaa nyt. Minä en ole tätä. Minä lopetan nyt itseni väheksymisen ja kieltämisen. Minä lakkaan hakemasta hyväksyntää muilta. Minä lakkaan näkemästä itseni muiden silmien kautta. Minä lakkaan katsomasta itseäni itseni ulkopuolelta kuvitellusta perspektiivistä. Minä palaan omien silmieni taakse. Minä palaan omaan kehooni. Minä muistan kuka olen. Minä muistan mitä olen. Vain siten voin palata nollatilaan ja luoda itseni uudestaan. Minä päästän irti häpeästä. Minä päästän irti pelosta. Minä päästän irti rooleista.

En ole nähnyt “tyhjäpäänaisten” olemuksessa mitään rakentavaa ennen kuin oikeasti annoin yhden rikkoa ennakkoluuloni käytännössä. Emotionaalisuus ja henkisyys ovat vahvoja voimia, joilla on oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa, jopa aivan ihmisyyden ytimessä, jonne mieli ei yllä. Olen rajoittanut itseäni tarpeeksi pitkään. Se loppuu nyt.




Note to self: kirjoita tämän vaikutuksista seksuaalisuuteen. Miten käytän sitä aseena ja pakopaikkana.