Viihteestä ja kärsimyksestä

Pari päivää sitten keskustelin ystävän kanssa omista viihteen merkitystä käsittelevistä pohdinnoistani. Olin kevään ajan valmistautuessani pääsykokeisiin kyseenalaistanut oman alani, sen tarkoituksen ja tämänhetkiset käyttötavat ja alkanut kartoittaa mahdollisia tapoja hyödyntää sitä rakentavammin. Kysyessäni ystävältäni, minkä hän näkee viihteen merkitykseksi, hän vastasi tämänsuuntaisesti: “Viihde tekee ihmiset onnelliseksi; se auttaa kestämään kaiken tämän kärsimyksen keskellä.” En osannut silloin vastata tähän mitään, mutta olen pyöritellyt toteamusta päässäni hiljaa ja yrittänyt pukea sanoiksi miksi se tuntuu väärältä.

Kärsimys on suhteellinen käsite. Jokainen kokee tuskaa omasta subjektiivisesta aistimusnurkkauksestaan omalla tavallaan, omaan kokemuspohjaansa suhteutettuna, enkä halua osoittaa ketään ja sanoa: “Sinun kärsimyksesi ei merkitse yhtä paljon kuin tuon toisen kärsimys. Sinä et kärsi oikeasti. Häpeä!” Olen kuitenkin oman kokemukseni kautta oppinut, että suurin osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä on itse tuotettua ja siten täysin irti päästettävissä.

Suurin osa valituksen aiheista kumpuaa pikkujutuista: ärsyttää kumppanin taipumus jättää likapyykkiä lojumaan, harmittaa töykeät bussikuskit, pistää vihaksi tien liepeillä killuvat paskanokareet. On hirveän helppo jäädä jumiin toisten syyttelyyn tiedostamatta milloinkaan omaa vastuutaan konfliktitilanteissa. “Miten niin minun vastuuni? En minä jättänyt hänen sukkiaan lattialle!” Aivan, itse teon vastuu ei olekaan sinulla, mutta vastuu konfliktin ratkaisemisesta on kaikilla sen osapuolilla. Näistä kaikista pahan mielen muodoista on mahdollisuus päästää irti esimerkiksi avoimen kommunikaation (“voisitko laittaa sukkasi pyykkikoriin”) tai oman esimerkin kautta (tervehtiä bussikuskia vaikkei koskaan saisi vastausta). Pienempi osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä koostuu “isoista” ongelmista, kuten toimeentulo-ongelmista tai vaikkapa perhekriiseistä. Näistäkin ulos pääseminen koostuu suureksi osaksi yksinkertaisuuksista, kuten oman vastuunsa kantamisesta, tavoitteidensa selkeyttämisestä ja niiden avoimesta kommunikoinnista asianosaisille, tai vaikka avun pyytämisestä kun sitä tarvitsee. Kaikki nämä ratkaisut ovat ulottuvillamme, toisin kuin maailmankolkissa, joissa esimerkiksi jokaisen ihmisen yhtäläinen arvo ei ole itsestäänselvyys, jolloin kommunikaatio on väkisinkin vinoutuneella pohjalla. Jos ratkaisu on näin helppo, miksi siis edelleen jokainen vastaantulija väittää elämän olevan kärsimystä?

Viihde siinä muodossa kuin sen käsitämme (tv, elokuvat, musiikki, teatteri, sarjakuvat, kirjat, pelit, päihteet, seksi) on polariteetti eli ääripää: viihteen kuluttaminen on toiminto, jonka tarkoitus on yksinomaan viihdyttää ja tuottaa nautintoa, vailla muita tarkoitusperiä. Universumin toiminta perustuu lainalaisuudelle, jossa luodessaan yhden polariteetin luo myöskin sen vastaparin – siispä tässä tapauksessa, jos ihminen on luonut itselleen nautinto-polariteetin, on hän luonut myös sen vastaparin, kärsimyksen. Kumpi oli ensin, tästä voitaneen kiistellä – ihmisen esimuodot ovat toki joutuneet taistelemaan olemassaolostaan, ja “viihde” lienee syntynyt niihin väleihin, kun ei ole tarvinnut taistella sapelihammastiikereitä vastaan. Siinä vaiheessa historiaa, kun länsimaisen ihmisen (ainakaan eliitin) ei ole enää tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä selviämisestään, viihde nykymuodossaan lienee syntynyt täyttämään toimetonta elämää. Pointtini tässä on kuitenkin se, että koska viihde on niin nautinnollista ja mukavaa, siitä ei haluta enää päästää irti, jolloin viihteen olemassaolon jatkuessa ihmisten niin halutessa on myös kärsimyksen, toisen polariteetin, jatkuttava. Länsimaisen ihmisen “kärsimys” on vain perustelu eskapismin olemassaololle, syy saada paeta “ikäviä” asioita “mukaviin” asioihin.

Niillä ihmisillä, jotka tässä maailmassa “oikeasti” kärsivät (viittaan tällä niihin, jotka joutuvat päivittäin kamppailemaan eloonjäämisestään – ravinnosta, suojasta, lämmöstä, terveydestä - eli esimerkiksi kaikkiin konfliktialueilla eläviin siviileihin), ei ole mahdollisuutta saada käsiinsä viihdettä, saati halua “viihdyttää” itseään – he haluavat ratkaisun ongelmiinsa eivätkä keinoa paeta niitä hetkeksi. Tämän kokoluokan ongelmia ei voi paeta. Eri kulttuureissa on totta kai omat viihtymisen keinonsa, ja pelaavathan nälkiintyneet afrikkalaiset lapsetkin paljon jalkapalloa; kriisitilanteessa esimerkiksi yhteisöllisyyteen perustuvat “viihtymisen” muodot, kuten yhdessä laulaminen, voivat toimia todella voimaannuttavina kokemuksina. Tämä tilanne vain eroaa meidän jokapäiväisestä salkkarientuijottelustamme siten, että se ei ole vain ajantäytettä – se on viihdettä juuri sillä paikalla, jossa sillä on konkreettinen vaikutus.