Myöhemmin keväällä hoksasin ensimmäisen kerran, että tässä on kyseessä myös sen motivaattorin hakemisesta, jota kutsutaan unelmiksi, kun kohtasin ihmisiä, joilla ei ollut unelmia. Se tuntui oudolta: etteikö muka olisi unelmia? Miten niin ei ole? Miten voi elää ilman sitä hurjaa imua, joka syntyy kun tietää kulkevansa kohti jotain suurta ja hohtavaa, itseään suurempaa, ja tietää ettei sinne pääsemisellä ole väliä, vain ainoastaan sinne vaeltamisella? En ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Joillakin ei ole mitään mikä vetäisi eteenpäin. Ei valoa tunnelin päässä, vain sama pölyinen polku päivästä toiseen, eikä tietoista kaipuuta muutokseen, vain sama ahdistus aina unen ja valveen rajoilla.
Havainto seurasi minua kesällä läpi uuden sosiaalisen piirin ja taas syksyllä uuteen, ja koko tämän ajan olen kohdannut uusia ja uusia unelmointikyvyttömiä ihmisiä. Toisaalta joku sanoi olevansa tyytyväinen: kun hän on aiemmin odottanut elämässään jotakin ja sitten saavuttanut sen, hän on vain asettanut uuden tavoitteen tilalle, joten hän kokee paremmaksi olla asettamatta tavoitteita lainkaan. Sinänsä loogista, mutta minun nähdäkseni mikä tahansa lyhyen tähtäimen tavoite ei ole unelma. Siinä ehkä useimmiten mennäänkin vikaan: ei uskalleta kaivaa tarpeeksi syvälle löytääkseen se kaikkein kaunein ajatus. Se nimittäin sattuu.
Elokuvan Fahrenheit 451 maailmassa kirjat on kauan sitten kielletty lailla, ja kun eräs hahmo kuulee pätkän kirjallisuutta, hän puhkeaa itkuun. Kysyttäessä syytä hän kertoo tunteneensa yhtäkkiä tunteita, jotka oli täysin unohtanut. Itsensä korkeimman ajatuksen löytämisessä on kyse juuri siitä. Unelmat ovat jo meissä kaiken sen seurauksena mitä olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut ja mihin meissä on potentiaalia kasvaa. Niiden löytäminen tarkoittaa kuitenkin myös omien pelkojensa ja heikkouksiensa kohtaamista, ja moni välttelee kärsimystä vaikka hautaansa asti, jos vain sopiva turruttaja löytyy. Itsensä tukahduttaminen on tänä aikana helpompaa kuin milloinkaan, kun voi valita naamion jos toisenkin, jonka taakse piiloutua, ja huijata itsensäkin uskomaan naamio todelliseksi.
Oletko koskaan itkenyt odottamatta katsoessasi elokuvaa, kuunnellessasi musiikkia, katsellessasi maisemaa, ihaillessasi rakastettuasi? Silloin olet todennäköisesti ollut lähimpänä sitä osaa itsestäsi, jota kutsun sieluksi. Sielu riemuitsee kauneudesta, ja se tunne on ihmiselle niin valtava, että se itkettää, sattuu, konkreettisesti tuntuu vihlovana voimana kehossa. Sille tasolle tulee löytää myös unelmia etsiessä. Ajatus ei ole tarpeeksi loistava, jos sen kauneus ei sokaise. Mitä sinä todella haluat olla? Jos unohdat kaikki maailman asettamat konkreettiset esteet ja hidasteet, missä näet että antaisit parastasi? Missä olisit onnellisimmillasi, tehden muut onnellisiksi? Keitä sinulla olisi ympärilläsi? Mikä saa sinut hehkumaan elämää?
Haluan ottaa tämän aiheen puheeksi ja aktiivisesti kysyä näitä kysymyksiä kanssaihmisiltäni, koska uskon tämänkaltaisen apaattisuuden antavan ihmisille tilaisuuden muun muassa vähätellä itseään, tyytyä keskinkertaiseen ja olla kokonaan ajattelematta - unissakävellä läpi elämänsä. Minne ihmiskunta voisikaan päästä, jos jokaisen sydämessä palaisi intohimo ja halu pyrkiä parhaimpaansa?
Jos jollakulla on esittää perusteluja omalle unelmattomuudelleen, kuulisin ne mieluusti. Minusta on vaikea ymmärtää miksi kukaan haluaisi elää siinä olotilassa.
Kaukaisia, sattuvia unelmia? Ne ovat menetyksiä, niin kauniita että ne särkevät kaukaisuudellaan ja sillä kuinka ne ovat jotain mitä me emme ole, jossain minne emme pääse. Jotain missä on jo epäonnistunut ja johon pyrkiäkseen täytyisi olla joku muu, täysin eri henkilö eri luonteella, taidoilla ja motivaatioilla. Unelmia siksi, että ne eivät ole tänään ulottuvillamme, emmekä siksi ole epäonnistumiseltamme niitä jo toteuttaneet.
VastaaPoistaVaikka tuosta voikin löytää järjen kysymällä olisiko tämä uusi ja vieras ihminen kenties summamääräisesti onnellisempi kuin minä joka olen, jatkuu tutkimus unelmista silti kysymykseksi: "Haluanko ja uskallanko olla joku muu kuin oma itseni?" Unelmien vastustaminen kummunnee hapuilevasta minän kokemuksesta ja sen suojelemisesta.
Toisaalta, noita kipeitä unelmia ajattelemattakin me kasvamme ja elämme ja hiljaa muutumme toiseksi ihmiseksi. Näin meille löytyy alitajuisestikin uusia unelmia, ja vanhat saattavat tiedostamattamme mahdollistua, jonka ehkä sitten havaitsemme itsekin paremmin. Saavuttaminen on toivottavissa, vaikka se mitätöikin paljon puhumastasi tietoisesta matkanteosta.
Se, että jokin on korkealla, ei oman näkemykseni mukaan kuitenkaan tarkoita sen olevan välttämättä kaukana, saati sitten saavuttamattomissa. Siksi en näe pohjaa väitteellä "olen jo epäonnistunut, vaikken edes yrittänyt; en siis aiokaan yrittää". En näe myöskään mitään syytä olla pyrkimättä eri ihmiseksi kuin mitä tällä hetkellä on, koska, kuten sanoit, muutos tulee tapahtumaan joka tapauksessa. Miksei siis tiedostaisi muutostansa, ohjaisi sitä haluamaansa suuntaan?
VastaaPoistaVäitän myös harvan unelmoivan asioista, joihin heillä ei ole minkäänlaista tunnesidosta ja/tai kokemus- tai taitopohjaa, viitaten toteamukseesi siitä, miten ihmisen täytyisi täytyisi unelmiaan tavoitellakseen olla "täysin eri henkilö eri luonteella, taidoilla ja motivaatiolla". Esimerkkinä voin mainita taideaineet: jos unelmoi tulevansa konserttipianistiksi, on ihmisellä pohjalla edes jonkinlainen rakkaus musiikkia kohtaan, osasi soittaa yhtäkään instrumenttia tai ei - voidaanko silloin puhua ihmisen täytyvän muuttua "eri ihmiseksi" tai "luonteeltaan erilaiseksi", jos intohimo musiikin tekemiseen on pysyvä motivaattori?
Koen hirveän surullisena ilmiönä itsensä alentamisen ja näkemisen epäonnistujana, kun näen jokaisessa potentiaalin suuriin ja loistaviin asioihin. Siksi tämä tuntuu niin kipeästi, kun haluaisi olla jotenkin apuna lannistuneille, vaikka hyvin tietää ettei voi vaikuttaa aikuisten ihmisten valintoihin. Siispä kirjoittaa nakuttelen tekstejä, josko niistä jollakin lähtisi jokin ajatus vierimään, jokin värähdys kohti tietoisempaa elämää.
Kiitos kommentistasi, arvon anonyymi. Se avasi minulle hiukan sitä, mitä ihmettelinkin.
Kiitos, tässä postauksessa oli juurikin sellaisia ajatuksia ja kysymyksiä, joilla muita - ja itseään yhtälailla! - pitäisikin välillä "kiusia".
VastaaPoistaMuutamia sekalaisia ja ehkä vähän keskeneräisiä ajatuksia:
- voisiko tämä kuvailemasi ihmisiä riepova unelmattomuus johtua kenties siitä, miten eri tavoin ihmiset loppujen lopuksi voivat sanan sisällön ymmärtää? Ovatko unelmat lapsellisia/epärealistisia/MASENTAJIA?
- jos unelma on sellainen, joka vain muistuttaa siitä, mitä et (vielä) ole tai mihin et koe ikinä pystyväsikään, onko vika silloin unelmassa vai ajattelutavassasi? Eikö se ennemmin voisi kertoa sinulle jotain siitä, mitä pidät arvokkaana, tavoittelun arvoisena, miellyttävänä ja kauniina?
- jospa kyse onkin itsensä kohtaamisen pelosta? Hitto, mitäpä jos se onnistuisikin, jos MINÄ onnistuisin?? Sittenhän mun pitäisi ajatella, että mussa on jotain hyvää! Nöööö!
Ja tuosta viimeisestä tuli mieleen tämä pätkä:
"Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us. We ask ourselves, Who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us; it's in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others.” -Marianne Williamson